Tarkoititko “sodimme”? – eli pakastetut kenraalit ratsailla

Mitä kertookaan verkkomaailman asioiden tärkeysjärjestyksestä se, että kun Googlen hakusanaksi laittaa “soudimme” tarjoaa apparaatti apuaan: “Tarkoititko sodimme” …en tarkoittanut – yhtä kaikki, poikkeustilana kai ainakin yleisesti pidettävän sodan lonkeroiden ulottuminen rauhanajan ylle, eräiden eksentrikkojen kohdalla jopa tietyllä tavalla sen korvikkeeksi, lienee kattavampikin maailmanhistoriallinen ilmiö… muistan jonkun absurdin novellin, olisiko kenties ollut Slawomir Mrozekin, jossa upseeri kotiutetaan rintamalta, eikä hän opi enää toimimaan arkielämässä, jonka tavallisetkin rituaalit kuvataan hyvin monimutkaisina suorittaa… kun sitten lueskelin Claude Simonin Georgicaa (1985) törmäsin jälleen samaan ajatukseen… Simon kritisoi päällystön ulkokultaista keulakuvamaisuutta sota-aikana (ja samalla kuin ohimennen sivaltaen vähän kaikkea muutakin keinotekoisuuden manifestaatiota) ja nostaa ironisesti esiin sodan kaoottisuuden ikään kuin “normaalina olotilana”, jota katkovat vain teennäiset rauhanhetket …lainaan seuraavan katkelman siksikin, että minusta Simon kirjoittaa kerta kaikkiaan hienoa proosaa; huolimatta siitä, että Georgica tuntuu olevan hieman hutiloiden tai ad hoc -metodilla rakennettu, pelastaa teoksen limittävä kerronta paljon, samoin ne upeat hetket, kuvaukset ja välähdykset, jotka muualta tulevien katkelmien tukikehikot ympärillään yhtäkkiä korjaavat maailman mielipuolisuuden sadon paaleihin, jauhavat myllyssään, leipovat ja pudottavat lukijan pöytään kuin leivän:

 

“Historia ei näet näyttänytkään jakautuvan vuosisatoihin vaan parinkymmenen vuoden pituisiin pikku jaksoihin, kyllin pitkiin kuitenkin, jotta apokalyptista fastia noudattavat muotisuunnittelijat ehtivät sulloa naiset lameekankaisiin putkiluomuksiin, ehostaa vihreiksi heidän silmänsä, ripustaa kubistisia tauluja heidän salonkeihinsa ja antaa myydä koko roskan huutokaupalla ennen ulosottoa, minkä jälkeen asioiden normaali olotila (sota) voi jatkua ja jääkaapeissa säilytettävät vanhat kenraalit pääsivät ulos neitseellisen puhtaina, valmiina uuteen palvelukseen, jakamaan elämän ja kuoleman oikeutta, tarpeen vaatiessa itselleenkin, ja saivat tästä hyvästä pakollisten joutokuukausien ajaksi käyttöönsä angloarabialaisen kantakirjaratsun, eivät niinkään hoitaakseen tarkastustehtäviää vaan saadakseen päivittäin muutaman tunnin liikuntaa ja tuuletusta mikä ilmeisesti oli muumioiden elinehto.”

 

Näinkin mustanpuhuva mutta kuitenkin koominen kuvaus oli kenties epätyypillistä vielä Simonin alkutuotannossa, mutta alkaa vähitellen nousta esiin: viimeistään Histoiressa (1967) se on voimissaan ja kenties jo Loistohotellissa (“Le Palace”, 1962) näkyvät jäljet tästä sarkastisen pettymyksen aiheuttamasta naurusta hillitymmässä muodossa… tämä ei ole mikään yllätys, sillä vastaava kokemus sodan kaoottisen ahdistavuuden ironiseksi epätoivoksi taiteen kautta muuntamisesta lienee Simonin eurooppalaiselle ikäpolvelle tyypillinen ja yhteisjaollinen… Simonin lopputuotanto alkaa kallistua nostalgisen vakavaan, muistojen ja sykkyräisen nykyajan minimalistiseen yhteenkietoutumiseen (tätä edustaa etenkin viimeinen romaani The Tram, 2001), jossa kiivaana poikkeuksena kuitenkin mainittakoon on Neuvostoajan absurdiutta hirtehisen näennäisvakavana tarkasteleva Invitation (1987) …jotenkin pidin aiemmin Simonia “liian vakavana”, joskin loistavana kirjailijana, mutta uusi luenta, kuten tavallista, paljastaa tuoreita tulkintoja ja näkökulmia.

Liian kauniita varastettuja lauseita: alaviite rakkaudesta kirjoitettaviin artikkeleihin

Et koskaan ole rakastanut,
ennen kuin olet nähnyt auringonvalon lankeavan
murskattujen ihmisluiden ylle.

Steven Patrick Morrissey

Runofragmentteja: pölyä kaapelikeloilla eli Roztoczen ylämaan lapsekkaita muistelmia

koiran aurinko hakkaa flipperiä
kuulasta häntä linssille
sappi on mustaa kuin äkillinen halu kaalipiiraisiin
laattakiteet kammitsoi rakin
pureskelee horisontin sankaa ja lukee
“kansalaisesi laiva seilaa kaivossa kuin kimalainen”
sitten pumpattiin yön verran tussia
oltiin perillä ja kvarkit raakkui

Kontrapunkti ja ekosysteemi

Mielenkiintoista on, miten Aldous Huxleyn suomessa vähemmälle huomiolle jäänyt (näin on tietenkin käynyt kaikille Huxleyn teoksille lukuunottamatta romaania Uljas uusi maailma, joka on taannut hänen piintyneen maineensa scifiin vivahtavana dystopiakirjailijana, vaikka tosiasiassa vain viimeinen romaani Island jatkaa samanluonteista kerrontatapaa ja Huxleyn teokset ovat hyvässä ja pahassa varsin monipuolisia) oivallinen teos Point Counter Point (1928 – suomennettu joskus 60-luvulla nimellä “Elämän kontrapunkti”) osaa olla pistävän ajankohtainen yleisessä teknologisen liberalismin maailmankuvan kyseenalaistamisessa ja erityisesti ekologisessa ajattelussa… Huxley käyttää hyödykseen romaanimuotoa, jonka olen taannoin nimennyt “taloallegoriaksi” so. tapaa kertoa yhdestä rajatusta yleisestä piiristä yksittäisten henkilöiden suljetun joukon karikatyyrien kautta… vaikka romaania hallitseekin teennäisen älymystön, yläluokkaisen taiteen, tehokkuusideologian ja elitistisen yhteiskunta-ajattelun raivokas kritiikki, se sysää vipuvarrellaan totunnaiselta kiertoradaltaan myös monia ajallaan itsestäänselvinä pidettyjä asioita, joita kenties mekään emme vielä ole kunnolla oppineet… kirjallisissa skandaaleissa rypenyt D.H. Lawrence kirjoitti kirjeessään Huxleylle, että “jos yleisö vain tajuaisi mitä se oikein lukee, kivitettäisiin sinut satakertaisesti ja minuun osuisi ainoastaan yksi kivi…” – tämä kuvaa muutenkin hyvin sitä kautta taiteen historian vallinnutta yleisön alati suorittamaa yksinkertaista väärinluentaa, että keskusteluun nousevat “skandaalimaiset” teokset, joiden paradigman koodiin kohdistuva rike on aivan ilmeinen ja itsetarkoituksellinne, kun taas todella järkyttävät ja puutuneita kulttuurikäsityksiä sijaltaan nyrjäyttävät teokset, joiden kritiikki on hienovaraisempaa, kenties ironista, monitasoista ja siten tehokkaampaa, jäävät vähemmälle huomiolle, koska niitä ei osata lukea (sama ilmiö kun dokatessa laulaisi Viidettätoista yötä) …kovasti kultturellit lukijat ovat siitä mainioita kapistuksia, että jos heitä pilkkaa oikealla tavalla, he riemastuvat siitä, koska eivät tajua itse olevansa ivan kohteina (tästä tietenkin paras esimerkki niin kansan kuin johtajienkin parissa on neuvostoajan nk. “hohma” -kirjallisuus, joka onnistui muuntamaan raivokkaan kritiikkinsä muotoon, jossa tulevat sukupolvet ja merkityskenttää ajallaan tuntevat sen osasivat lukea, mutta joka karkasi kokonaan tylsämielisten diletanttien mielikuvitusta), jolloin kritiikki osuu kahta tomerammin…palataan kuitenkin kestävään ympäristön ajatukseen ja ekologiaan – suomennan romaanista katkelman, jossa lordi Edward kyseenalaistaa jatkuvan kehityksen mahdollisuuden:

“Ainoa seuraus ajamastanne jatkuvasta kehityksestä”, hän sanoi, “on se, että muutaman sukupolven kuluessa tulee tapahtumaan todellinen vallankumous – luonnonmukainen, kosminen vallankumous. Te horjutatte luonnon tasapainotilaa ja lopulta luonto on sen palauttava. Tämä prosessi tulee olemaan teidän tapauksessanne varsin epämiellyttävä. Tuho tulee olemaan yhtä nopea kuin oli nousukin. Nopeampikin, sillä ajaudutte vararikkoon kaikki tyynni ja törsäätte pääomanne. Rikkaalta vie aina jonkin aikaa koota varansa, mutta kun se kaikki on mennyttä, häneltä ei vie kuin hetken nääntyä nälkään.”

 
Tässä katkelmassa varsinainen ekologinen ajattelu ei ole niin konkreettisesti näkyvillä kuin joissain muissa kohdissa, mutta minua miellyttää ajatus siitä, että ajan yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä vallankumousta ei ajatella valtapoliittisena ilmiönä, vaan osana laajempaa ekosysteemin kulkua… ihminen on hiutale vain, ja koko kinos saattaa sulaa hetkessä kun luonto tekee asianmukaisen korjausliikkeen… vastenmielistä on se, että kahdeksankymmentä vuotta Huxleyn romaanin ilmestymisen jälkeen puhutaan edelleen retoriikan raivohulluudella “kestävästä kehityksestä”, eikä osata laisinkaan kysyä, onko kehitys itsessään kenties ollenkaan sellainen selviöksi merkitty itseisarvo jollaisena unelmakauppiaat ja konsulttikamasaksat sitä pitävät… jatkan tästä aiheesta tuonnempana William Morrisin ideologisen ekoutopian kohdalla – siinä on hämmästyttävää, että teos News From Nowhere on kirjoitettu vielä kolmekymmentä vuotta aiemmin kuin Huxleyn Point Counter Point, mutta se pystyy esittämään idealistisen sommitelman siitä maailmasta, joka ekosysteemin kiertokulun vallankumousta seuraa.

Palasia irrallisista kertomuksista: hotellin sali 1995

Kymmenen ihmisen keskinäinen tilasommitelma alkoi muuttua, sen köynnösseppeleen kaltainen yhtenäinen piiri hajaantui, kurottui ja repeytyi kuin parlamentaariset äänet. Tiskirättejä, saastaisia kadotettuja liinoja, joku pelaa krokettia. Interiööriksi kutsutun tilan välttämätön matalamielinen siekailemattomuus, ikään kuin toisistaan ja ympäristöstään irrallisten sisustuselementtien epäsuhta, kokolattiamattojen pehmeästi sarkastinen kraaterinaurahdus… standarsoitu vietto, kuminauha joka venyy loputtomiin ja pysyy silti riittävän tiukkana, jotta kaikkien on mahdollista sovittautua vaatekappaleeseen tuntematta vierasesineen rasitetta mutta myöskään koskaan edes auttavasti viihtyen… se kaikki oli tuhottu: vaikka fasadin ulkonevat seinät edelleen antoivat ylen mustan kaupungin puoleen kuin jämäkkä, paksu kirja, oli sisällä jäljellä vain muistikuva entisestä kuin siedettävään mutta unohduksenhaluiseen rappioon suistuneen keinotekoista elämää halpakuohuviinien ja muovisten pikaveneiden 80-lukulaisessa seepiamaisemakortin kirkuvien värien erottuneessa pinnassa viettäneen jupin vaaleanpunainen pikeepaita, jonka rintamuksen tahraa lamanjälkeinen tumma nuuskasylki tai nötköttisäilykkeen niljakkaan kirkas hyytelöpala.

Runofragmentteja: pieni rakkauslaulu Chisinausta

ja kuinka niin te pidätte siitä
kun matkalippunne repäistään rullalta vaiti
tai kun kuiskataan
trolleybussissa sillä kohdin
missä ratkenneet punaiset nahkaistumet
sijaitsevat aivan vasemman eturenkaan yläpuolella
vastapäisen salamanterin kaksi
suoraa janaa eivät kohtaa
avaruudessa joka karamellisoituu
ruokailuryhmän vinjetistä
valtavan melonin
jatkeena haravat
ettekö kummastele kuinka se
säyseänä jaksaa kannatella jokaiselle omaa
kuriositeettikaappia?

Oblivion

“Ennen kuin sisäovi oli kolahtanut kiinni hänen takanaan, oli Isukki jo ennättänyt tapahtumapaikalle, jossa lieden sinisen kaasuliekin eteen oli kaatunut kattila. Edelleen höyryävä vesilammikko haarautui useiksi lonkeroksi, ja taapero seisoi liian suurissa vaipoissaan jäykkänä aloillaan, hiukset höyryten, rintakehä ja olkapäät helakanpunaisina, silmät muljahdellen ja suu kokonaan auki aivan kuin olisi jollain tapaa erillinen päästämistään äänistä.

David Foster Wallace: “Oblivion”

~

Kirjailija ja esseisti David Foster Wallacen kaiketi uusin fiktioteos nimeltään Oblivion: Stories on kerrassaan mieluisa ja nyrjähdyksissään sulavasti kulttuurin syvänteissä muljahteleva kirja… vuonna 2004 julkaistu novellikokoelma ei ole sillä tapaa raivokkaan kokeellista ja miltonilaisia allegorisia kuvaelmia maalailevaa kuin hänen aiempi proosansa, mutta siinä vallitsee jatkuvasti taustalla jokin kuriositeettinen, hämärä läsnäolo, kysymyksiä herättävä fiktiivinen temppu, vaikeasti tartuttava vinksahdus… tekstit tuovat monia tuttuja teemoja esiin apokryfisestä ja kielitietoisesta postmodernista fiktiosta aina julkisen ja privaatin rajaa naaraavaan jännitteiseen kerrontaan, mutta kokonaisuus toimii ’säädyllisemmin’ (luoja tietää miksi tämä sana tuli mieleeni) kuin sinällään varsin korkealle arvostamassani Infinite Jestissä (1996) …tyypillistä Wallacen tekstille on myös kyynisyys, joka ei kuitenkaan ole sulkeutunutta kiukuttelua tai lukittuun asenteeseen pakenevaa kyräilyä, vaan katarttista kyynistä avoimuutta – enkä tarkoita avoimesti esitettyä, sillä sitä se ei suinkaan aina ole, vaan pikemminkin meluaitoja purkavaa epäilystä, joka saderintaman tavoin etenee vääjäämättä ja kenties ikävänäkin, mutta puhdistaa kuitenkin hautuvan, pitkään seisoneen ilman… eri rekisterien käyttäminen on sekin Oblivionissa hienovaraisempaa kuin aikaisemmin: ensimmäisessä tarinassa (Mister Squishy) muutokset, nivelkohdat ja liukumat siirtyvät varsin nopeasti henkilöstä toiseen, mutta kerronta ei rakoile kuin tarvittavissa määrin… yllä lainaamassani lyhyessä tarinassa (Incarnations of Burned Children) näkökulman vaihdosten kautta luotu henkilöhahmon kirjalliseen statukseen kohdistuva epäilys toimii kahdella tasolla – myös muut novellit vetävät mattoa jalkojen alta sulavasti niin, että lukija tuskin huomaa sen liikkuvan: jää ainoastaan aistimus jostain epämääräisestä, tunnistamattomasta, painostavasta voimasta, johon kuitenkin sisältyy tuskaisasti helpottavan naurun vapauttava ahdistus.

Palasia irallisista kertomuksista: hotellin sali 1900

 

Yhdeksän ihmistä, levitettynä saliin miten sattuu kuin epätoivoinen peluri ei olisi jaksanut poimia pois edellisen kierroksen arpakuutioita… kristallikruunut olivat tai eivät olleet aitoja. Tarvitsevatko kuolleet sähköä? Jos, niin mihin? Hyvällä tahdollakaan, jota meillä ei ole, ruokasalia ei voitu kutsua siistiksi – miksi siis ryhtyä mihinkään sellaiseen? Kuvaan mahtuu ainoastaan salin luoteinen kulma, joka valaistuksen kannalta on järkevin: kolme ihmistä, yksi lattialla kuin epähuomiossa vaikkapa siivoamisen aikana pudonnut seinäkoriste, asento josta sanottaisiin sietämättömän vakavahenkistä teeskentelevä; toinen valahtanut tuolille kuin siihen vähitellen, hidastuksena satunnaiseen tapaan singottu taikina, kasvot valuneina kuin vesivärityö, joka liian nopeasti ennen kuivumista on asettu seinälle; kolmas vain osittain kuvaan sovittautuen, enää pikemminkin liikettä kuin vakaata olemusta esittävä, vangittuna kuvaamisen keinojen rajoittamaan tunkkaiseen, joustamattomaan tahattomuutensa, nyt jo kaukana mutta edelleen siellä, siinä, he ovat olemassa… joku ottaa tai on ottanut kuvan, kuka hän on? Kuka on rajattu ulkopuolelle… onko puolet viimeksi mainistusta henkilöstä olemassa – toki voimme niin olettaa, mutta voimmeko taata sen villiheimoille? “Jalkani puutuvat”, sanoi ornamentti ja nousi ylös.

Kuolevaa ihoa kovissa kansissa

Päätoimittaja Papinniemi kirjoitti joskus menneellä viikolla Parnasson blogissa kuoleman tematiikan mahdollisesta lisääntymisestä kotimaisessa kirjallisuudessa viime aikoina… voi olla – kuka ties kuoleman hahmo on kaapuineen ja viikatteineen laahustanut niin merkittävällä tavalla lähelle suurten ikäluokkien elämänkokemusta, että se myös aiheena kiinnostaa verrattomasti laveammin kuin ennen… toisaalta kuolema on ollut aina merkittävä kaunokirjallinenkin kysymys, joten jos jotain poikkeuksellista on kuolemakirjojen julkaisumäärissä, lienee kyseessä tilastollinen vuoristo, joka hiotuu pitkän keskiarvon mittareilla tavallisten ylänköjen tasalle… sitä paitsi kuoleman käsittely on nykyisessä heimoyhteiskunnassamme ritualisoitunut aiemmasta luonnollisesta vastaanotosta, joka, jos nyt ei nyt aina ilmennyt selkeän hyväksyvänä, kuitenkin lävisti yhteiskunnan siinä määrin, ettei elämän amerikkalaisen talk-shown tapaan teeskennelty olevan ikuista… nykyään sillä hetkellä kun joku läheinen kuolee, on luettava oppaat ja romaanit aiheesta, käytävä terapiaryhmissä ja hengitettävä paperipussiin, muistettava syödä folioin peitettyä einestä ja perustettava viikon päästä blogi, jossa voi tilittää kokemuksiaan suruajalta… me alamme vaarallisesti teeskennellä kuolemattomia, ei-orgaanisia tunteettomia laitteita, jotka toistavat samaa liikettä päivästä toiseen pysyäkseen turvassa – ja silloin kun tämä sulava, muodoton rytmikone luiskahtaa rattailtaan, ei asiaa voida tarkastella elämän luonnollisena päätöksenä, vaan rituaalia jatketaan, eikä edes välttämättä kuolemasta johtuvan surun, vaan usein oman kuolemanpelon pitämiseksi loitolla – juuri siihen ovat omiaan konsulttien häthätää keksimät sympaattiset ja sentimentaaliset hölmöilyt… tällaisessa rituaalissa joko kuolleeseen ihmiseen liitetyt toimintatavat korvataan toisilla, erilaisiksi tarpeellisiksi projekteksi naamioiduilla käyttäytymismuodoilla, tai mikä pahempaa niitä voidaan jatkaa entisellään aivan kuin jossain suorassa lähetystilanteessa yleisönä ollut ihminen kiiruhtaisi kotiin katsomaan ohjelmaa nauhoituksena, josko näkisi itsensä televisiosta ja todistaisi sillä tavoin olemassaolonsa… tarkoituksenani oli nostaa myös esiin muutama erityinen tekijä kuoleman kirjallisessa tematiikassa: liittämättä argumenttia mitenkään mainittuihin teoksiin ja vain yleisellä tasoristeyspuomilla sipsutellakseni voi ylipäänsä todeta, että kuolema-aihe on kirjallisuudessa ja etenkin proosassa hyvin usein 1) miltei välttämättä omaelämäkerrallisesti käsiteltyä, ja 2) välttämättä kirjallisesti puolitehoista keinoiltaan – kuoleman tematiikka on siis revittävä irti kokijan sisältä suorana kuin sinne juuttunut rautakanki, jolla lukijaa kumautetaan takuutajuamisen merkiksi; lisäksi se on jätettävä koristelematta, jotta kaikki näyttäytyisi ikään kuin autenttisena, sellaisena kuin sen oletetaan olevan… jos skribentti keinottelee, ei teosta pidetä enää kuolemaa käsittelevänä, koska se rohkenee etääntyä siitä silläkin riskillä, että Pateettinen Tunteilija huomauttaisi kirjailijan pilkkaavan aihetta, vaikka ei ymmärrä sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että etääntyminen voi kenties oikein käytettynä keinona tuoda aiheen sellaiselle tasolle, jossa sen useammat puolet ja ulottuvuudet pääsevät esiin… miksi sitten tätä kavahdetaan? …miksi vaikkapa rakkautta on vapauduttu käsittelemään varsin monipuolisesti ja hyvin syvällisesti myös poikkeavien, ei elämäkerrallisten keinovalikoimien kautta? …miksi uudet näkökulmat sallitaan muiden ‘tärkeiden’ aiheiden kohdalla, mutta ei niin laajasti kuolemasta keskusteltaessa? …ja lopulta, miksi kulttuurikriitikot petaavat kuolemaa käsittelevät teokset suureen lämpimään king size -sänkyynsä uinumaan, kun taas vaikkapa avioliittoa käsittelevät teokset (toki aivan oikeutetusti) vajutellaan Prokrusteen punkkaan houraileviin uniin? …kriittinen sana kuolemaa käsittelevästä teoksesta koetaan ikävä kyllä edelleen kuin litsarina kirjailijan aidolle vilpittömyydelle, “elon floristiikalle”, koska tekstiin on hinkattu koko orvaskesi – sitä kohdellaan kuin vanhusta liikennevaloissa… en toki tuomitse läsnäolevaa, läheistä kirjoittamisentapaa – se on usein osoittautunut toimivaksi – mutta kysyn voisiko niitä olla suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin?

Runofragmentteja: impressio “millainen on Bukarest”

kuin teloistusjoukon eteen kuljetettava syytön,
joka pyytää vielä aikaa saada leikata kyntensä.