Seuraava siirto, eli kuka syö kenetkin poliittisessa valtapelissä

Ihan mielenkiintoista, että Garri Kasparov ryhtyy ehdokkaaksi presidentivaaleissa Venäjällä (TS)… hän on useasti ilmaissut sen toisen Venäjän kannan, joka virallisesti ei kovinkaan paljon nykyisen hallituksen ja Putinin ilmeissä näy muuta kuin harmillisena roskana silmässä, joka yritetään peittää retorisella vilkuttelulla – pelkään kuitenkin pahoin, että Kasparov saa taistella vieläkin absurdimman ja mutkikkaamman vihollisen kanssa kuin pelatessaan shakkiotteluitaan Deep Bluen kanssa… Venäjän koneisto ei siedä liian pitkälle vastustajiaan tai taputtele heidän päitään kuin kenties lapioilla… toisessa Venäjässä on muuten mukana myös radikaali herra Eduard Limonov, jonka Limonka-lehti (suom. “sitruuna”, eli slangissa “käsikranaatti”) näyttää menevän osittain asiattomillekin linjoille (ks. täältä).

Palasia irrallisista kertomuksista: Maailman ympäri 800 metrillä

...tuulen vaatiessa katua itselleen viskomalla herrain hattuja ja neitosten kuvitelmia kohti vesikourujen ja peltikattojen turmelusta, hän kävelee Lundqvistin liikepalatsin alakerrokseen, kävelee Maailman Ympäri, 800 metriä riittää siihen parhaimmillaan, yksi ilta maisemavalokuvista heijastettavia skioptikonkuvia, kuultokuvia ja sen jälkeen saman verran Pathén lyhytfilmejä kolme, neljäkin kertaa peräkkäin… maailma liikkuu, me liikumme sen pintaa kuin kelattuna ja tämä kaksinkertainen liike on tallennettava, dokumentoitava, arkistoitava ja arvioitava, jotta se voidaan toistaa, jakaa muille, levittää kuin valitettava sairaus tai Pääsiäissaarten kohtalo ympäri omakuviaan veistävää maailmaa. Hän seisoo mallina katuvalokuvaajalle, jonka sommitelmassa tuolille leudosti romahtanut herra H. vaikuttaa kuolleelta, masentuneeltaa ruumiilta, joka kuitenkin orgaanisesta passiivisuudestaan huolimatta onkin äkillisesti herännyt, nostanut pään kätensä varaan ja ikään kuin nuhjuisesti vilkuilee ympärillään kulkevaa, heittelehtivää, epävakaista, nytkähtelevää ja tutisevaa maailmaa.

Merkkihenkilön kuolema

Neljäs runokokoelmani Merkkihenkilön kuolema julkaistaan ensi perjantaina (tästä lisää tuonnempana), metkaa tässä vikkelään masinoidussa maailmassa on se, että teosta on kuitenkin jo viikon päivät voinut tilata Bookplussasta (täällä) – siitäkin huolimatta, että se tulee vasta ensi viikolla painosta… en tiedä miksi tällainen “ennakkomyynti” on järkevää, vai onko se edes sitä, mutta tuntuu oudolta, että itse ei ole nähnyt kirjaa, jota ei ole esineenä olemassa tai ainakaan saatavissa, mutta sen voisi kuitenkin tilata itselleen – virtuaalisen olemassaolon häikäisevä huvipuisto.

Runofragmentteja: Belfastin prikaatin tanssisalongissa kasvava orgaaninen tähti

pommitettujen tanssiaisissa
hymyilee varpaat Babinski
nuuskaa syllogismeja tai on
ikkunalasia seinät niin kuin
avaamattomassa kirjassaan
kannet ounasteleva tipunen
katonrajassa piilolinssejään
riisuu mustien taksiautojen
takana Iditarodin turvavyö
valjastaa lumisokeuteensa
halogeenin suolaliemessä -
kardinaali kuiski varpusen
esiliinana lehtisuonista voi
laskea hallitusajan muovi-
räjähteen resepti appelsiini
ja diatoninen sattuma lensi
pelikaani Lousianassa suu-
delma Belfastissa ole tullut
niin kuin sulisit jo porteilla
odotti lasimestari ja pommi
käy se ilman jousiakin kun
huolit nätkelmät ja maitteet
huoneentäydeltä teepusseja
jono mustia taksiatuoja ota
jo meiltä meidän jokaöinen
kaalinpäämme rotta labran
vartijana valkea suutari on
ehtinyt korjata kenkäni kai
parempaan talteen hotellin
kuin linnunhäkin päälle voi
laskea punaisen hupun eikä
aikaa ole enää vaikka pilvet
mekastaa ja varpaat virittää
jo soittimiaan tai ajastimia
parkkimittari kertoo satuja
runoni ovat kölivettä pidän
puhetta kuin kädestä ruoho
nyökyttelee nämä pelokkaat
vuohet osakekurssin nauru
raikuu katsotaan silmiin ja
raavitaan niin ettei kynnet
koske ja kotilo on patjalla

Just a (Fuzzy) Thought

Runouden eräs päämäärä on kirjoittaa esiin inhimillisen typeryyden ensyklopedia – sen alkuperäiskielellä.

Värivallankumoukset ja valtiomiesmäiset menetelmät

“Poliisit ovat käyneet Burmassa mielenosoittajien kimppuun patukoin, kertovat silminnäkijät. Ainakin kymmenen munkkia on piesty Shwedagonin temppelin lähellä Rangoonissa. Shwedagonin temppeli on kokonaan poliisien ja sotilaiden saartama. Burman sotilasjuntta on kieltänyt mielenosoitukset Rangoonissa.” (TS) …jotenkin tämä koko ummehtunut idiotismi oli tietenkin aavistettavissa heti kun näki ensimmäiset kuvat munkkien mielenosoituskulkueista ja punaisia kankaita kantavista siviileistä, koska maan johto ei ole tunnettu suvaitsevaisuudesta haastajiaan tai edes kyseenalaistajiaan kohtaan, mutta sitä on vaikea käsittää, kuinka korkeissa asemissa olevat kauhun tasapainon ylläpitäjät pystyvät luomaan itsensä ylle sellaisen lumeen kehän, joka tekee mahdolliseksi uskoa valtion saavutettuun yhtenäisyyteen tällaisissa oloissa… ja miksi ihmeessä Suomi käyttää sotilasjuntan vuonna 1989 käyttöön ottamaa nimeä Myanmar virallisissa yhteyksissä, kun esimerkiksi Ruotsi kutsuu maata Burmaksi? …tällä pienellä kielellisellä tempulla otetaan asiaan kantaan, eikä sovitteleva hyssyttely ole kuin pakenemista taka-alalle, kun marionetteina junttaa tottelevat poliisit tai armeija alkavat turvautua kovempiin konsteihin… ei historia toista itseään, jos neula nostetaan levyltä ja siirretään eteenpäin. [edit 13.47. "Burmassa ainakin yksi mielenosoittaja on kuollut ja viisi haavoittunut Rangoonin mielenosoituksissa, kertovat sairaalalähteet. Kaikkien uhrien vammat olivat ampumahaavoja. Heti tapahtuman jälkeen ei ollut selvää, olivatko uhrit munkkeja vai muita mielenosoittajia." (TS) - ei siinä pitkään mennyt.]

Runofragmentteja: kaupunki – kuinka niin hedelmäsalaattia?

kun hotellia tuuletetaan nostamalla katto paikoiltaan ja he turisteja
sieti nupullaan pöydät ja akvaario pieneliöiden kasvattajille
kadut kuin joku olisi murtanut kulmaviivaimensa
punaisten verhojen takana
tarjoilija hoi, hedelmäsalaatissani ei ole hiusta
kolmen salaman lämmönjakohuone ja mitä ajatella kun
kuun kameransuojus vilkaisee savupiipun kuin lasisen tuopin takaa

Alaviite virkakirjallisuudesta käytävään (sic!) keskusteluun

Vastaleivottu ja take-awayna kotilaatikoihin ynnä kirjastojen syöttökaukaloihin kajahtanut Kirjailija-lehti on ylen ystävällisesti sietänyt minua useamman sivun haastattelulla – ilmeisesti homma juontaa siitä, että olen tällä hetkellä liiton nuorin jäsen… tämä tosiseikka kuitenkin kertoo allekirjottaneen (siis 27-vuotiaan) työskentelytapoja enemmän kirjailijakäsityksen muuttumisesta siihen suuntaan, että tätä nykyä luuhaillaan opistoilla ja ryhdytään tekemään tomerasti niitä kunnon töitä, kunnes joskus kolmikymppisenä lomalla tai sapattivapaalla kirjoitetaan hampaita harjatessa lavealla präntättävä, painokoneen kinahmeista yhteisjaollisen hyvävelijärjestelmän kiiteltäväksi mojovalla mainosbudjetilla muljahtava kipakka pikkuromaani siitä mitä on olla juuri sitä tai säikähtäneen omakohtainen runostelupläjäys, joka tarttuu ihoon kuin kelvoton napalmi… en minä peräänkuuluta mitään taiteilijamyyttiä, unohtakaa se… minusta olisi vain mukavaa jos kirjailijoilla olisi asennetta ja kunnianhimoa enemmän kuin Vammalan videovuokraamon aamuvuorolaisella.

Palasia irrallisista kertomuksista: Berliinin matkailu- ja ulkomaanliikennenäyttely 1911

Se tutisee ravintolavaunun pinnoitetulla pöydällä kuin kauhtuneen vihreäksi valutettu maisema Berliiniin kulkevan junan ikkunan takana. Kuvaa sitä ja tallenna sen liike elokuvakameralla… se on vihreä ja pöydässä, teille tarjoillaan hyytelö, hyvä herrasväki, ja hän nousee seisomaan saadakseen paremman kuvakulman, juna hidastaa, hyytelön tutina vaimenee kuin rakastavaiset vetäytyisivät toisistaan vähitellen ja täristen eroon, käy laveammaksi, lakkaa kokonaan… hän ei enää kierrä kameran kylkeen kiinnitettyä kampea, ulkoa katsottuna (nuoret, lakkinsa lipan ylös otsalle (kuin kilpailisivat siitä, kenellä se on korkeimmalla) nostaneet sotilaat, heidän vaaleahiuksiset, heinäpellosta ajanmukaisiin asusteisiin kiskaistut tyttönsä, virallisen katseen sertifikaatilla varustautuneet liikemiehet solkisalkkuineen) ikkunat raakafilmin lokerot, juna nytkähtää liikkeelle kuin kansantalous kaivoksen aloittaessa toimintansa, hitaasti hyytelö jälleen keinahtelee kunnes vauhti kiihtyy, tavanmukainen tärinä alkaa, hyytelö väpättää kuin käsi, juna kaartaa tai pikemminkin tyhjenee liiaksi ilmaa saaneen laimenneen kuohuviinipullon tapaan sihahataen asemalle, sen sisuksista (tai ikkunoiden kalvojen pinnalta) vapaaksi päästetyt heijastukset ryntäävät täyttämään todellisuutta, imemään bratwurstien rasvaa, kalistelemaan pään kokoisia tuoppeja kuin päitä yhteen… he majoittuvat hotelli Whitingiin, kadun molemmin puolin matalien kivitalojen kasvot mulkoilevat leveästi toisiaan kuin jossain huvin vuoksi meikattujen sotilaiden säälittävässä ryhmäkuvassa, kadulla kulkee raitiotievaunuja edestakaisin, katu kulkee niiden alla ja vinkuu konstailematta, puu- ja metallirakenteisia lyhyitä välähdyksiä liikeestä (12-15 kuvaa sekunnissa), kadun ylle kurottuvat lyhdyt kuin kimpaantuneet laihat linnut koettaisivat tarttua nokallaan saaliiksi alistuneisiin ohikulkijoihin, jotka pakenevat tätä lintua solmittuina vaatteiden (kuin nämä erilaiset kangaskappaleet itse asiassa olisivat se voima, joka heitä liikuttaa) yhteiseen silmukkaan, kokkareisina siluetteina vasten tummenevia talojen rappauksia,

Nyrkit puhuvat, eli dystopia siitä kuinka allekirjoittaa murtuneilla sormilla byrokraattinen lausunto ja kadota takavasemmalle

“Well, that’s the way it is. You’re a fighter, you gotta fight.” – näin toteaa nyrkkeilijä Stoker kuin välttämättömyyden ja varmuuden edessä, mutta onko ihmisellä enää tällaista valmiiksi pedattua paikkaa maailmassa? Robert Wisen varhaiskauden RKO-leffa, eilen Teemalla esitetty Viimeinen isku (“The set-up”, 1949) on mielenkiintoinen pienimuotoisesti sommiteltu dystopia… hauska yksityiskohta on, että elokuvan pohjalla on Joseph Moncure Marchin pitkä kertova runo, johon Wise kuitenkin teki joitain muutoksia (esim. vaihtoi päähenkilön valkoihoiseksi) …tarinan perustava idea on yksinkertainen, varsin perinteinenkin: ikääntyvä nyrkkeilijä jatkaa uraansa “palookana”, kehäraakkina, joka ei oikein osaa lopettaa, vaan elättelee itsepäisesti toivetta mestaruudesta, riitautuu siksi vaimonsa kanssa jne… Wise kuitenkin laajentaa mikrotason yksilöräpellyksen tylynkauniiksi ja kalsean pessimistiseksi todellisuuskuvaukseksi, joka on samalla tyylikäs osoitus siitä kuinka väkevä ohjaaja osaa manipuloida fiktiiviseen maailmaan haluamansa tunnelman (ja sen kautta tulkinnan), olivat tapahtumat mitkä hyvänsä… toisen maailmansodan varjo ja uuden hektisen ajan alituinen välitila iskevät kasvoille monien pienten kuvallisten symboleiden ja keinojen kautta… elokuva etenee reaaliajassa, mikä on hätkähdyttävän välttämättömyyden ja determinaation kuvaus (päähenkilö Stokerin kohdalla), johon samalla limittyy karnevalistisessa todellisuudessa ajelehtiva sukupolvi, kun vaimo Julie kuvataan laahustelemassa ympäri penny arcadea tai bongaamassa junia… yksilöstä ei Wisen elokuvassa tule sankaria muuta kuin ottelussa – Stoker toki voittaa, mutta hänet piestään matsin jälkeen kujalla, koska hän ei ole suostunut häviämään tahallaan – raha ja järjestelmä voittavat, vieläpä julma, keinotteluun perustuva organisaatio, joka valtaa vähitellen kaikki elämänalueet itselleen: ihminen katoaa koneiston sisään, eikä hänen eettisesti oikeilla teoillaan ole merkitystä – pärjätä voi ainoastaan suostumalla mukaan yhä kiristyvään solmuun… nyrkkeilyottelu on osa suurempaa jauhavaa myllyä, joka on ainoa itseisarvoinen taho… Viimeinen isku on myös kuvaus harhan ja toden leikkauspinnasta – jatkuvasti nyrkkeilyareenan ja hotellin välisissä ulkokuvissa välkkyvät mainosvalot “Dreamland”, “Paradise City” ja “Chop Suey” eivät kuulu lavasteisiin turhaan… chop suey on eilisen tähteitä, samoin kuin jonkinlaista turhaankin idealoisoitua rehellisyyttä edustava Stoker elokuvassa: hän laahustaa kadun poikki ja kiinalaisravintolan kyltti vilkkuu hänet leimaten; hän astuu unelmamaahansa, mutta se on sisältä likainen, hikisten iljetysten, tappelevien naikkosten ja karjuvien keinottelijoiden roomalainen gladiaattorinäytös, paratiisin boschilainen kääntöpuoli, järkyttävän raakalaismainen höyrykattila, yhteiskunnan verenhimoinen pohjasakka tiivistettynä yhteen rakennukseen, varsinainen hullutus (“Muistakaa huominen painiottelu: ensimmäistä kertaa kehässä on kaloja… tuoreita kaloja”) …Wisen ottelukuvauksen aikana sommittelema leikkaus yleisöstä on tarkan pessimistinen ja ilkeä: mitään ei glorifioida, ja jos katsoja onnistuisi innostumaan pieksennästä, niin tatamin pinnalle palauttaa kanankoipia ja hotdogeja ahmiva keskiluokkainen hahmo, leipää ja sirkushuveja haaliva pullukka yleisön joukossa… Wisen symbolisten tilojen taloallegoria toimii, vaikka nyrkkeily olisi katsoja mielestä maailman iljettävin laji, koska juuri sen kautta estetiikka hakee jotain alkukantaista, joka kohoasi keinottelun ja sääntöjen kiertämisen ylle …tämä karu ristiriita ei jätä maailmaa lohdulliseen tilaan: monet voivat katsoa jonkinlaiseen rauhaan päättyvää loppuratkaisua hyvänä, mutta minusta se on ehdottoman dystooppinen: olet voittanut itsesti, mutta hävinnyt koko pelin, et voi enää taistella, sinut on murrettu, mene ja keskiluokkaistu pikkuvaimosi kanssa, perustakaa sikarikoju jne. – luovuttakaa niiden edessä, jotka ovat vieneet kaikki keinot toimia… “I can’t fight no more, I can’t fight.”