Palasia irrallisista kertomuksista: kuolinvuode 1918

Sänky jykevää puuta, ja jos jotain tässä suuremman, kahtaalta vettyneellä hehkulla valaistun suorakaiteen pinta-alalla on omaehtoista, kunnianarvoisaa ja itseriittoista, se on tuo sänky, liitokset vankkoina kuin limittäin liukuneet mannerlaatat tai vimmaisen epätoivoinen rukous, nitisemättä se kantaa monumentin tapaan säälinsekaisin tuntein selässään sitä, joka ei riitä enää mihinkään (tuskin täyttämään viemäänsä tilaa), eikä takuulla ole kunnianarvoisa, ainakaan niiden vuosien jälkeen kun hän riisuu raskaan ulkomailta tuodun takkinsa ja alkaa viihtyä aamutakissaan, unohtaa silloin tällöin holkin savukkeestaan ja päätyy syljeskelemään puruja suustaan parketille, maksaa laskujaan (maito-, teurastamo- ja polttopuumaksut), juo pullonsuusta pikarin sijaan, lukitasee oveaan, aukoo päätään jne… vaan nyt jo voipunut, luovuttanut ja pitkästynyt kuin huonosti suunniteltujen juhlien jälkeen kotiin jalkapatikassa palaava koketeeraaja, joka ei ole saanut valloitettua haluamaansa naista, koska pudotti hyytelöä housujensa etumukselle. Valepukuinen hahmoton nainen vaihtaa vesilasin pöydälle ja ottaa rasiasta kaksi pilleriä, antaa käteen, vanhus nielee vaivalloisesti kuin olisi purskahtamassa tyhjänpäiväiseen, hysteeriseen itkuun tai näkisi jonkun putoavan aivan liian korkealta. Hoitaja seisoo vierellä vaiti pidellen lasia – näyttää siltä kuin tuo herkkä esine olisi asetettu marmorisen patsaan käteen levottoman epäsovinnaisesti, silti jotenkin luonnollisesti niin kuin kädestä olisi vain poistettu jotain muuta (miekka? kiekonheittäjän kiekko? valtikka?) ja arkisen tavallinen vesilasi laskettu sen tilalle osoittamaan osaltaan koko vallitsevan tympeyden (eikä ainoastaan huoneessa, jossa tuo tympeys on tunnustettua ja käsinkosketeltavaa, vaan myös talossa, sen ympärillä, koko kaupungissa) lakonista mielialaa, välttämättömän viivähtävää, mekaanista odotusta, joka on aina sota tai kuolema, sukujen loppu ja väkisinmakuu, pienen, muutaman kuukauden mittaisen itsenäisyyden pilantuuvat alkutahdit.

Quote of the Day: huonon kirjallisuuden seura

“Huono kirja on yhtä työläs kirjoittaa kuin hyväkin – se tulee yhtä vilpittömästi suoraan kirjoittajan sielusta. Koska huonon kirjailijan sielu kuitenkin on ainakin taiteellisesti kehnompaa laatua, sen vilpittömyydet ovat, jos eivät aina itsessään mielenkiinnottomia, ainakin mielenkiinnottomalla tavalla ilmaistuja, ja ilmaisuun käytettävät ponnistukset menevät tällöin hukkaan. Luonto hirviömäisen epäoikeudenmukainen.”

Aldous Huxley