Jäähyväiset aaseille?

Viikonlopun pääasiallinen keskustelu (kun arvon kirjailijahoukat sitä ennättivät käydä jalkapallon tuijottamiseltaan) koski Yhdysvaltojen ja Iranin tämänhetkisia suhteita… eräs oli asiasta varsin huolissaan, toinen taas uskoi enemmän jo ylösnousemukseen kuin siihen, että ystävämme amerikkalaiset – joiden sodanjohdon tuorein raportti muuten varoittaa vetämästä Irakista yhtään sinne tungettuja joukkoja pois – olisivat valmiina hyökkäämään vakuuttavassa aakkosjärjestyksessä läpi Lähi-Idän maita… yhtä kaikki, perjantain keskustelu sai launtaina mustaa valkoisella, kun argumenttiaan tukevan tuomana selailin tätä raporttia jonkin aikaa, nimittäin tohtorien Dan Plesch ja Martin Butcher laatimaa Considering a war with Iran: A Discussion Paper on WMD in the Middle-East (lue täältä), josta muun muassa seuraavaa: “We should not underestimate the Bush administration’s ability to convince itself that an “Iran of the regions” will emerge from a post-rubble Iran. So, do not be in the least surprised if the United States attacks Iran. Timing is an open question, but it is hard to find convincing arguments that war will be avoided, or at least ones that are convincing in Washington” …en sano, että itse olisin alunperin ollut jotenkin huolissani siitä, mihin suuntaan republikaaninen uusliberaali vauhko norsu suuntaa rahanarvoiset syöksyhampaansa, mutta kyllä sitä tuon paperin uudelleen luettuaan ainakin kaksi kertaa miettii, josko Iran näyttäisi Yhdysvaltojen mielestä sittenkin olevan vielä sen mitan päässä, että viimeisellä kierroksella – kun tappio koko kisassa on jo varmistunut – voisi vielä ainakin tönäistä kilpakumppanin ojaan tieltä… aiemmin luin sellaista tutkimusta, jossa pidemmän aikavälin analyytikot uskoivat, että Yhdysvallat käpertyy hoitamaan maan sisäisiä asioista Irakin sotkun maton alle siivottuaan, vähän niin kuin se teki Vietnaminkin jälkeen… demokraattivalta tietenkin edesauttaa tätä, mutta jos potentiaali kähinään on niin pitkälle valettu kuin Plesch ja Butcher varoittavat, ei paljon pohjatyötä tarvita, kun voidaan jo pystyttää huolellinen kulissi studioon nimeltä Iran ja kuvata sankaruutta… huolta vielä lisää se, että Yhdysvaltojen virallinen kanta Iranin ydinohjelman selvitykseen oli jotakuinkin päin naamaa haistattelu, kun taas EU uskoi jo sanan jos toisenkin… ei se ennenkään ole enempää vaatinut? Toinen pidempi keskustelu muuten koski taloudellisen / poliittisen vallan sekä päätöksenteon suhteita ja sitä kuinka järjestelmän taso kukistaa yksilöpäättäjän tason… palaan siihen kuitenkin myöhemmin, vaikka nämä sivuavatkin toisiaan.

Runofragmentteja: näkyvät asiat suhteessa toisiinsa

ne ovat sen värisiä
vatupasseja ja pieniä kahveja
jos lakeuksien ja paperin kääntöpuoli
kirjoitus jota keksimme jatkaa huuruiseen ikkunaan
sillä olimme hengittäneet
sukellusveneet ja kaikuluotaimet
kulmakarvoissa liikkeesi eilen ovat
tänään tuulta esineissä
kertovat missä avataan autoradio
ennen kuin päästään perille
silmäluvut ja jogurttia

Kidukset kiinni ja kasinolle

Kuten muistan alati vakuteella, neuvostoajan science-fiction elokuvat ovat mielenkiintoisia vähintään siksi, että 1) ne poikkevat estetiikaltaan samanaikaisista amerikkalaiselokuvista ja tarjoavat siten meille uuden näkökulman yleensä visuaalisen kulttuurin hisotriasta periytyneisiin katsomisen konventioihin, ja 2) koska niiden suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen poikkeaa siitä merkitysjärjestelmästä johon me olemme tottuneet (turtuneet) tuijottaessamme James Bondin koheltavan kuin siirtomaaisäntä ikään pitkin maailman kasinoita ja monumentteja kulloisellekin aikakaudelle sopivasti valittua Amerikan vihollista kiusaamassa… viime maanantaina näytetty Teeman klassikkosarjan elokuva, Gennadi Kazanskin ohjaama Amfibiomies (NL, 1962) oli osin varsin kökköä yksilömyyttistä vieraantumisen kuvausta, joka eksentrisine tohtoreineen satunnaisina heikkoina hetkinään muistutti juuri Bondin alati kompuroivaa asetelmaa… mutta sittenkin siitä kimmelsi läpi jotain herättävästi vierasta, hartaan elinvoimasta ja uneliaan vakavaa, mihin harva nykyelokuva loppujen lopuksi pystyy… Amfibiomies on selvästi laajemmille ulkomarkkinoille tarkoitettu (sekä seikkailullisen miljöön että yksilö- ja yhteisökuvausten kompromissin ansiosta) ja 60-luvun alun amerikkalaisen vasemmiston rehabiloinnin jälkeen tätä olisi kenties voinut katsoa jopa siellä tulematta kylmän sodan kyytipoikana paneteltua kommariksi… röpelöiseen scifirakkaustarinaan ohjaaja Kazanski oli myös saanut upotettua (sic!) kertakaikkisen upeita kuvallisia viivähdyksiä ja symbolisia kohtauksia, joista kenties mainioin oli suureen sänkyyn valkeassa asussaan sikiöasentoon asettuneen kommunistitytön vertaaminen simpukan helmeen… samoin kirkon jylhän draamallisuuden dystopia (niin uskonnollinen kuin naimakauppaankin liittyvä) oli lajissaan onnistunut, puhumattakaan kaupungin kaoottisen reklaamidramatiikan ja meren pohjan aution levon kontrastia… yhtä kaikki, Amfibiomies jäi lähinnä kuriositeetiksi, mutta kuriositeetitkin ovat paikallaan silloin, kun ne illan aikana edes kerran huomauttavat jotain, mikä aiemmin on jäänyt huomaamatta ruttokoneiden edessä tartuntatautia odottavilta mädäntyviltä kaukosäätimenjatkeilta… elokuva oli kuin kapakanpöytään itsensä kutsunut rasittava tyyppi, joka kerran huomauttaa jotain loistavan älykästä, joka palaa mieleen kenties vasta muutaman päivän kuluttua.