kottarainen kattilassa
tahdon tulla mukaasi
virallinen kilo keveni
epävirallisesti sylissä
valkokaulushaikaralla
tehtaan piipussa pesä
odotat iilimatoja otat
kamaran mitä sanoisi
tähän seepratkaan jo
kastiketta läikähtelee
& rigamarolen tahdit
kimpaantuu vanusta
mumisevat ötökät ja
unikkokraanat ventti
agentuurin ikkunalla
uskaltavat vastakkain
että liimaan kastettu
hymiö putoaisi hiljaa
kuin laukaus piestyn
koiran turkkiin kiinni
mihin meri loppuu ja
mistä tämä alkoikaan
tervetuliasmatolleen
on läikkynyt seerumi
kottarainen kantensa
alta lammikosta juo
omakuvansa uusiksi
polli pyytää keksejä
jäikö häkin ovi auki?

Häkin ovi auki

Tideland

Terry Gilliamin elokuva Tideland (2006), josta kirjoitin aiemminkin muutaman muun elokuvan ohella vanhassa blogissani (lue) vaikuttaa näin jälkikäteisenä uudelleentulkintana olevan ennen kaikkea imeläksi nahistuneen satuformaatin tarkoituksenmukainen tärvely – tai kenties pitäisi sanoa sadun eetoksen palauttaminen jonnekin sen alkujuurille… Gilliam ohjasi Tidelandin pitäessään taukoa tylsähkön Grimmin veljesten ohjauksesta… herrojen Grimm kautta päästään kuitenkin kiinni satumaailman risteileviin juurakoihin (ainakin niihin maanpäällisiin), joita myöten Gilliam Tidelandissa pyrkii edelleen syvemmälle raa’an tarinan arkkityypin juurille (varsin konkreettisin metaforin, kuten huomataan), jonnekin arkaaisen satumyytin perusteisiin, josssa julmuus ei ole kuppiin valmiiksi lämmitetty pastöroitu iltamaito, vaan olemisen suojaamattoman tilan ja maailman pahuuden representaatio… Tideland on siis eräänlainen aitoa satua etsivät postmoderni satu, joka nykyisen Disney-aikakauden muovilelujen maailmassa vaikuttaa sopimattomalta kerrottavaksi, mutta onkin tosiasiassa lähempänä kuin kaikenlaisten hellyyttävien tuotteistettujen eläinten keinotekoiset seikkailut, sillä sitä kertoo lapsi itse…