Palasia irrallisista kertomuksista: America, your head’s too big, 1914

Tuijottaa itsepintaisesti sinne, meren toiselle puolelle, missä maa ei vielä vuosisatoja sitten ollut, vaan syntyi (tai synnytettiin) siinä sairaalloisen innokkaassa pikakirjoittajan paikan työhönottohaastattelussa, jonka arkistointien mukaan epätodellisuus edelleen mallinnetaan kuvioksi yhteyksiä, limittymiä ja lohkoja… häkellyttäviä sirpaleita kuulusteluhuoneiden särjetyistä peileistä, eikä milloinkaan oikein tiedä katsooko läpi vai tuijottaako omaa kuvaansa, tai onko niillä edes loppujen lopuksi mitään eroa siinä vaiheessa kun tunnustettavana on ainoastaan tunnustus itsessään, rituaalinen leikki, jota viivytetään niin kuin huonoa orgasmia tai hyvää itsemurhaa. Todellisuus ei ole millään tavalla merkityksellinen suhteessa siihen kuinka sitä luetaan. Lapset alkavat leikkiä karjapaimenta ja intiaania, karjapaimenen rooli on aina halutumpi… kehitys eletään puritaanien borbellin siivouskomerossa sen saman uusröyhkeyden vallitessa, mikä Euroopassa on ulkoistettu siirtomaaisäntien keppostelevaksi kepinheittelyksi mantereen romahtaneelle takapihalla. Todellisuus on kyllästetty palimpsestin tapaan liiallisella päällekirjoituksella ja sen kerrosten läpi pyrkiminen on käsittämättömän vaikeaa, koska liian harva nostaa esille ajatusta sen mahdollisuudesta, puhumattakaan sen tarpeellisuudesta (koirat kaivavat luurankoja maahan) …siksi tämä Vespuccin eteiseen unohtunut mainospostiksi kasautunut tori-, auto- ja huumekauppiasta koostuva julkinen salaseura leikkii valmista valtiota lainaamalla itselleen kansan, tappovälineet ja tavat, yhdistämällä ne eri ainesten tapaan ateriaksi, joka varmasti maittaa jokaiselle, mutta ei ole sellaisenaan löydettävissä kehittyvänä mistään, eikä näin ollen ole voinut muodostaa itselleen luonnollisia kasvu- ja elinolosuhteita…

Kapitalistinen silmänkääntötemppu ja löytämisen retoriikka

“I bet you know a nice little Italian restaurant somewhere nearby…”

 

Laura Dern David Lynchin elokuvassa Inland Empire

 

Olen – kenties joidenkin mielestä rasittavastikin – viime aikoina puuttunut siihen, kuinka ihmiset varsin luonnollisesti ja mielellään hyödyntävät kielenkäytössään strategiaa, jota haluaisin kutsua löytämisen retoriikaksi… tarkoitan tällä sitä keinoa, että esimerkiksi ostaessaan lahjaa, kulkiessaan vieraassa kaupungissa, etsiessään ravintolaa tai vaikka elokuvaa lainatessaan ihmiset tästä raportoidessaan mielellään kertovat “löytäneensä” jotain: “Löysimme mahtavan lahjan X:lle” tai “Löysimme aivan upean näköalapaikan Pariisista”, ja kenties “Löysimme sievän ravintolan X-kadulta”, ehkä vielä “Löysimme tämän huippuelokuvan” – ja kaikki tämä yleensä “ihan sattumalta”, ikään kuin kukaan muu ei aiemmin olisi tajunnut koko asian olemassaoloa (mikä sivumennen sanoen tekisi ihmisistä pölkkypäitä) ja aivan kuin nämä seikat eivät olisi olleet ilmeisiä jo ennen kuin ‘löytämisen retoriikkaa’ hyödyntävä havainnoitsija olisi kokenut ne – ilmeisellä tarkoitan tässä nimenomaan sitä, että kaupallisessa maailmassa löytäminen on ohjelmoitu diskursiivinen keino, eikä koskaan ole sattumaa, että kaupan hyllyllä on maitoa… näiden asioiden olemassaolo on ilmeistä jo ennen niiden kohtaamisen tilannetta, koska mikään mikä vaatii löytämisen ponnistelua ei yleensä säily kauan tässä kertakäyttömaailmassa, ja omassa todellisuudessamme on kertakaikkiaan kummallista pystyä hämmästelemään sitä, että tuotteet tosiaan löytyvät niille määrätyistä paikoista (tämän huomaa parhaiten siinä, kuinka kuluttaja kimpaantuu, jos hän ei löydä haluamaansa tuotetta) …epäilemättä kaikkia mahtavia lahjoja mainostetaan näkyvästi, ja ylipäänsä se, että ne ovat supermarketin tai krääsäpuodin hyllyllä tarkoittaa, että – uskomamme suhteen päinvastoin – nämä tavarat ovatkin löytäneet meidät, ja yksilön vapaus tarkoittaa vain mahdollisuutta kertoa tarina tästä artefaktista, määritellä se tuhlauksen kierrossa itselle mieluisaan asemaan… samoin matkakatalogit takuulla ovat kartoittaneet Pariisin näköalapaikat, ravintoloissa on ruokailijoita vaikka yksi havainnoitsija ei olisikaan käynyt paikkaa “löytämässä” (ikään kuin kokit ja tarjoilivat alkaisivat toimia vasta kuin sinä tulet paikalle) ja tuntemattomien tekijöiden riippumattomia elokuvia tuskin saa Film Townista, joskaan sellaisenkaan lainaamista tuskin voisi laskea elokuvan löytämiseksi maahantuontikoneiston ponnisteltua sen aivan käden ulottuville… yksilön henkilökohtainen löytämisen retoriikkaa on niin vahva, että se lankeaa hullunkurisuuteen – kapitalismi kuitenkin tarvitsee tätä silmänkääntötemppua, koska ihmisten oloa helpottaa huomattavasti, kun he saavat kuvitella (lingvistisen niskoittelun kautta) itse toimineensa yhteiskunnassa vaikuttaen omilla teoillaan sen toimintaan, kun todellisuudessa pystyvätkin pyristelemään ainoastaan kuluttajina, takaamaan toki itselleen elämyksiä, mutta hinnalla, joka varmistaa sen, että yksilö on ainoastaan järjestelmän massayleisöön hukkuva aisankannattaja, ei sen aktiivinen toimija… tämä tietenkin auttaa kulutuksen kiertoa jatkuvasti luomaan nahkansa, pian suositellaan sitä viehättävää italialaista paikkaa siellä varjoisalla sivukadulla…