Murskattuja kukkia, eli länsimaiden perikato ja mitä ajatella kirjotusta viitasta syvämietteisyyden symbolina

Elokuvan varhaisvaiheen ohjaajan, pitkän näytelmäfilmin kehtitykseen aimo sysäyksen parikelaisten nikkelikinojen aikana antaneen D.W. Griffithin maine on tunnetusti kaksijakoinen… osa hänen niskaansa syydetystä karstasta on kuitenkin pelkästään myöhempää väärintulkintaa ajallaan sinällään ominaisesta (ei tietenkään hyväksyttävästä, mutta ymmärrettävästä) ajatteluhorisontin maisemien itsepintaisesta katselusta… viime sunnuntaina Aki Kaurismäen suosikkielokuvien sarjassa Teemalla esitetty Griffthin pienimuotoinen vertauskuvallinen mestariteos Murskattuja kukkia (“Broken Blossoms”, 1919) osoittaa kuitenkin kaiken muun ohessa sen, että Griffith osasi myös ajatella nurin aikansa konventioihin nähden… huolimatta elokuvan toistuvasta orientalistisesta ideologiasta ja eritoten kiinalaismieheen viittaavasta käsitteestä “keltainen mies”, on teoksen eetos hyvin suopea ja yhteisymmärrystä ajava, varsinkin kun muistetaan, että se on tuotettu nk. “keltaisen vaaran” aikaan, kun idän siirtolaisuus kiusasi maailman epäonnistuneimman siirtomaan, Amerikan, hullunkuristen perheiden korttipakkakansan mieliä pitkäkyntisellä dystopiallaan… elokuvan metaforatasolla rakentuva kulttuurinen sanoma ylittää sota-ajan ideologiset painotukset ja nurkkakuntaisen politikoinnin viittaamalla historiallisempaan, muinaiseen yhteisymmärrykseen… tämän kehyksen havaitsemisessa tapahtuu joitain kömmähdyksiäkin, kuten Kiinasta saapuneen keltaisen miehen harakiri-tyylinen itsemurha, joka tietenkin viittaa japanilaiseen traditioon, mutta tällaisilla kompastuksilla ei sinänsä ole merkitystä metaforisen tason kerrontaan, joka liikkuu paljon yleisemmissä sfääreissä (elokuva ei niin sanoakseni ole kiinnostava uskottavan yksilödraaman tulkintahorisontissa, vaan vertauskuvallisen sommittelun tasolla) …rauhan saavuttamisen ongelma maailmassa kuvataan buddhalaisuuden ikiaikaisen myytin törmäyksenä länsimaiseen tendenssiyhteiskuntaan, joka on unohtanut historiansa ja pyristelee kohti hedonistisia, lyhytnäköisiä päämääriä (mikä on ilmeinen viittaus ensimmäiseen maailmansotaan) …tämä tulee esiin heti elokuvan alussa, kun amerikkalaissotilaat “mekastavat” kiinalaiskaupungin kadulla ja tappelevat vain huvin vuoksi… Itä-Lontooseen päätynyt buddhalainen lähetyssaarnaaja, tämä “keltainen mies”, ajautuu pian viattomasta maailmanyhteydestään traagisen dekadenssin, oopiumin ja lakonisen seinään nojailun cockney-miljööseen, josta horroksesta hänet kuitenkin herättää luonteeltaan varsin platoninen rakkaus 15-vuotiaaseen kotoaan karanneeseen tyttöön… länsimainen lyhytnäköisyys tulee esiin “Nyrkissä”, karikatyyrissa sapekkaasta tappelupukarista, joka piiskaa tytärtään (siis tärvelee oman kulttuurinsa viatonta tulevaisuutta), ryypiskelee ja tappelee – keltainen mies puolestaan (ja tässä nimikin tulee perustelluksi) edustaa yleisellä tasolla orienttia, syvää historiantajua ja metafyysistä ymmärrystä… tämä ilmenee jo siinä lavastuksessa, että hän pitää eräänlaista antiikkipuotia, mutta vielä tärkeämpi symboli on kotimaasta mukana tuotu kirjottu, vanha viitta, jolla mies peittelee luokseen karanneen piestyn tytön… sommitelma antaa ymmärtää, että idän historian kunnioittaminen ja ymmärtäminen voi tuoda jotain länsimaisillekin ihmisille – tärkeimmässä vertauskuvallisessa kohtauksessa Nyrkki kuitenkin riehuu keltaisen miehen huoneessa ja tärvelee tämän viitan, tuhoaa historian perspektiivin ja jatkaa kiihkeästi eteenpäin pyrkivää mekaanista elämää… länsimaisen kulttuurin keinotekoisuus tuodaan esille alleviivatusti: nuoren tytön hymyillessä hän joutuu painamaan sormillaan suupielensä ylöspäin… hän voi teeskennellä, leikkiä rituaalista leikkiä, mutta ei olla aidosti onnellinen viattomana viallisessa maailmassa… myös mykkäelokuvan välitekstit ovat julkean kauniita, kuin pieniä ksylofonin helähdyksiä sataman koneellisen hälinän keskellä… tarina perustuu Thomas Burken novelliin Limehouse Nights, joten en ole varma josko tekstit ovat suoraan siitä, mutta yhtä kaikki niiden herkän, paatoksellisen unenomaisuuden vastapaino satamakorttelien ladien soraa suussa jauhamalle karulle katukielelle on ilmeinen… näin kiinalaisen hoivatessa tyttöä: “Hän tuo lyyriseltä kuulta varastetut säkeet / ja asettaa ne tytön hiuksille – / ja koko pitkän yön hän istuu kyyryssä / pidellen kiinni hänen likaisesta, pienestä kädestään…” Griffith ajatteli jo varhain, että elokuvan on kulttuurin lajina mahdollista olla myös taidetta, ja sen näkee Murskattujen kukkien monista muodollisista ratkaisuista, etenkin rinnastavista kohtauksista… hätkähdyttävin on nyrkkeilyottelun ja hellyydenosoituksen leikkaaminen limittäin: Nyrkki tappelee ja kiinalainen lähenee sängyssä makaavaa tyttöä katsellen herkeämättä tätä; tappelun intesiivisessä vaiheessa leikataan äkkiä lähikuvaan kiinalaisen kasvoista, joista välittyy kenties ainoan kerran elokuvan aikana eroottinen himo… sitten leikkaus tyrmäykseen ja takaisin keltaisen miehen kasvoihin, jotka ilmentävät pelkkää puhdasta ja viatonta hellyyttä… länsimaat pieksevät toisiaan, syvempi historia puolestaan tuo mahdollisuuden impulssien tarkasteluun syvemmän ajattelun valossa… Griffith osoittaa Murskatuissa kukissa pystyvänsä spektaakkeliensa (etenkin Kansakunnan synty, “Birth of a Nation” 1915) ohella myös pienimuotoiseen, intenisiivisen sommitteluun ja varsin unenomaisten maailmoiden luomiseen (joka perustuu etenkin värikalvojen käytöön mustavalkofilmin päällä) …elokuvan kuuluisana pidettyyn komerokohtaukseen, jossa Nyrkki jahtaa tytärtään, viittaa myös Stanley Kubrick Hohdossa (“Shining” 1980), siinä yhtä kuuluisassa kohtauksessa, jossa Jack pyrkii kirveellä läpi toiletin oven (“Here’s Johnny!” jne.) – Lillian Gishin ja Shelley Duvallin varsin samankaltainen hysteerinen dramatiikka on väkevää ja raakaa ilmentäen jonkinlaista historiallista kriisitilannetta, kauhun puhdasta kuikan peltoa – sillä erolla toki, että Kubrick varustaa vertauksensa ikkunalla, josta hulluutta voidaan paeta; Griffith on pessimisisempi (tyttö kuolee sänkyynsä) …ankedootti Murskattujen kukkien kuvauksista muuten kertoo, että tätä nimenomaista kohtausta tehtäessä studion ohi kulkenut herrasmies riensi hätiin, koska arveli jonkun todella olevan pulassa… yhtä kaikki ja asian tiivistääkseni, kerta kaikkiaan uuvuttavan mainio, unenomaisen kaunis, muodollisesti merkitsevä ja aatteellisesti haastava elokuva, josta heijastuu Richard Schickelin mukaan jo tuleva film noirin sumuinen draamarytmiikka… kuulaan sentimentaalisuuden viaton voima kietoo tarinan säikeet yhteen: “Meripihkahuiluunsa hän hengittää / tälle alabasteriselle lontoolaistytölle hänen lempinimeään / – Valkea kukka.”