Jotain varhaista Orwellia ja mitä oli Espanjan sisällissota aikalaiskokemuksena

Jokainen joka on vieraillut Barcelonassa kahdesti sodan aikana niin, että välissä on kulunut muutama kuukausi, on huomannut ne merkittävät muutokset joita siellä on tapahtunut. Ja mikä kummallista, matkustivat he sinne ensin elokuussa ja toistamiseen tammikuussa, tai niin kuin minä ensin joulukuussa ja uudelleen huhtikuussa, todetaan kotiin palatessa aina sama asia: että vallankumouksen ilmapiiri on sillä välin kadonnut. Epäilemättä jokainen joka oli käynyt siellä elokuussa kun veri oli hädin tuskin kuivunut kaduille ja sotajoukot oli majoitettu pieniin hotelleihin ajatteli Barcelonan vaikuttaneen porvalliselta joulukuussa. Koska itse olin vasta saapunut Englannista, se muistutti työläisten kaupunkia enemmän kuin uskoinkaan. Sitten vuorovesi vetäytyi. Barcelona oli jälleen tuiki tavallinen kaupunki, hieman sodan ruhjoma ja kolhima, mutta vailla merkkiäkään työväenluokan valta-asemasta… Lihavia, hyvinvoivia miehiä, elegantteja naisia ja sulavalinjaisia autoja oli kaikkialla… Uuden kansanarmeijan upseereja, sellaisia joita tuskin oli olemassa silloin kun edellisen kerran lähdin Barcelonasta, parveili kaduilla yllättävän paljon… he olivat pukeutuneet tyylikkäisiin, vyötäröltä kiristettyihin khakiunivormuihin, jotka muistuttivat Brittiläisen armeijan upseerin univormujen paranneltuja versioita. Otaksun, että korkeintaan yksi kahdeskymmenesosa heistä oli ollut rintamalla, mutta kaikilla oli automaattipistooli vyöllään – me rintamalla olleet emme onnistuneet saamaan pistoolia edes rakkaudella tai rahalla… Syvällinen muutos oli vallannut kaupungin. Kaiken perustalla oli kaksi seikkaa. Ensimmäiseksi, että siviiliväestö oli menettänyt suuren osan kiinnostuksestaan sotaa kohtaan, ja toiseksi, että yhteiskunnan normaalijako rikkaisiin ja köyhiin sekä ylä- ja alaluokkaan oli uudelleen vakiintumassa

George Orwell
(Sitaatti Noam Chomskyn esseestä “Objectivity and Liberal Scholarship”)

Alakulttuuripääkaupunki

Turun kaupunginteatterin viereiselle nurmikolle osuvasti kyhätty, jo miltei viikon pystyssä ollut taideslummi vaikuttaa varsin toimivalta mielenilmaukselta (lue juttu Turun Sanomista) …kulttuuripääkaupunkihankkeen hölmöä ja byrokraattista toteuttamista kannattaakin vastustaa, ja samalla tuodaan esiin muitakin arvoja… parina iltana paikalla käyneenä olen huomannut, että ihmiset keskustelevat mielekkäistä asioista, kaiken yllä lainapeitteenä hulmuaa syvempi eettinen ajattelu – dyykattua ruokaa, vaikuttamista ja halua tuoda esiin vaihtoehtoja virallisen, rahalla öljyttynä sulavasti kulttuuria turmelevan, taiteen kenttää kaikin mahdollisin tavoin imagon ja talouden pelikentäksi muuttavan Turun kaupungin politiikalle, jonka rattaisto jauhaa jo kuin autonomisena, kenenkään ottamatta siitä vastuuta kun puutalot palavat parkkihallien tieltä.

Palasia irrallisista kertomuksista: katuvalokuvaaja 1911

Ympäröivä todellisuus ei kuitenkaan herätä hänessä minkäänlaisia merkkejä mielenkiinnosta, tavallisista inhimillisistä oireista kuten väkinäinen hymyily tai pakonomainen miellyttäminen, vaan pikemminkin painaa häntä syvemmälle puoliväkisin ryhdikkääksi käännettyyn asentoonsa, omaan itseensä… sinänsä eriskummallista, että tämä ei muistuttanut ollenkaan H:n olotilaa ennen kuin hän asettui valokuvattavaksi – ikään kuin vasta kameran läsnolo ja sen tuoma tietoisuus siitä, että tulee tallennetuksi yhdeksi palaksi todellisuutta yhdellä hetkellä, joka kuitenkin säilyy oletettavasti hänen oman elinikänsä, ellei paljon pidempäänkin, olisi tuonut sen synkän hattaran herra H:n käteen, jota hän nyt pitelee kuin lyhyimmän tikun vetäjä, viikset alassuin, silmissä tuskin havaittavia todisteita katseen mahdollisuudesta, päällystakki ainoastaan yhdellä napilla kiinni, riippuen (ikään kuin sekin olisi masentunut) ryhdittömissä, liian paksuissa laskoksissa leveän rintakehän päällä kuin telttakangas olisi karannut tuulen mukana ja tarrautunut kaillionkielekkeeseen kiinni.