Nyrkit puhuvat, eli dystopia siitä kuinka allekirjoittaa murtuneilla sormilla byrokraattinen lausunto ja kadota takavasemmalle

“Well, that’s the way it is. You’re a fighter, you gotta fight.” – näin toteaa nyrkkeilijä Stoker kuin välttämättömyyden ja varmuuden edessä, mutta onko ihmisellä enää tällaista valmiiksi pedattua paikkaa maailmassa? Robert Wisen varhaiskauden RKO-leffa, eilen Teemalla esitetty Viimeinen isku (“The set-up”, 1949) on mielenkiintoinen pienimuotoisesti sommiteltu dystopia… hauska yksityiskohta on, että elokuvan pohjalla on Joseph Moncure Marchin pitkä kertova runo, johon Wise kuitenkin teki joitain muutoksia (esim. vaihtoi päähenkilön valkoihoiseksi) …tarinan perustava idea on yksinkertainen, varsin perinteinenkin: ikääntyvä nyrkkeilijä jatkaa uraansa “palookana”, kehäraakkina, joka ei oikein osaa lopettaa, vaan elättelee itsepäisesti toivetta mestaruudesta, riitautuu siksi vaimonsa kanssa jne… Wise kuitenkin laajentaa mikrotason yksilöräpellyksen tylynkauniiksi ja kalsean pessimistiseksi todellisuuskuvaukseksi, joka on samalla tyylikäs osoitus siitä kuinka väkevä ohjaaja osaa manipuloida fiktiiviseen maailmaan haluamansa tunnelman (ja sen kautta tulkinnan), olivat tapahtumat mitkä hyvänsä… toisen maailmansodan varjo ja uuden hektisen ajan alituinen välitila iskevät kasvoille monien pienten kuvallisten symboleiden ja keinojen kautta… elokuva etenee reaaliajassa, mikä on hätkähdyttävän välttämättömyyden ja determinaation kuvaus (päähenkilö Stokerin kohdalla), johon samalla limittyy karnevalistisessa todellisuudessa ajelehtiva sukupolvi, kun vaimo Julie kuvataan laahustelemassa ympäri penny arcadea tai bongaamassa junia… yksilöstä ei Wisen elokuvassa tule sankaria muuta kuin ottelussa – Stoker toki voittaa, mutta hänet piestään matsin jälkeen kujalla, koska hän ei ole suostunut häviämään tahallaan – raha ja järjestelmä voittavat, vieläpä julma, keinotteluun perustuva organisaatio, joka valtaa vähitellen kaikki elämänalueet itselleen: ihminen katoaa koneiston sisään, eikä hänen eettisesti oikeilla teoillaan ole merkitystä – pärjätä voi ainoastaan suostumalla mukaan yhä kiristyvään solmuun… nyrkkeilyottelu on osa suurempaa jauhavaa myllyä, joka on ainoa itseisarvoinen taho… Viimeinen isku on myös kuvaus harhan ja toden leikkauspinnasta – jatkuvasti nyrkkeilyareenan ja hotellin välisissä ulkokuvissa välkkyvät mainosvalot “Dreamland”, “Paradise City” ja “Chop Suey” eivät kuulu lavasteisiin turhaan… chop suey on eilisen tähteitä, samoin kuin jonkinlaista turhaankin idealoisoitua rehellisyyttä edustava Stoker elokuvassa: hän laahustaa kadun poikki ja kiinalaisravintolan kyltti vilkkuu hänet leimaten; hän astuu unelmamaahansa, mutta se on sisältä likainen, hikisten iljetysten, tappelevien naikkosten ja karjuvien keinottelijoiden roomalainen gladiaattorinäytös, paratiisin boschilainen kääntöpuoli, järkyttävän raakalaismainen höyrykattila, yhteiskunnan verenhimoinen pohjasakka tiivistettynä yhteen rakennukseen, varsinainen hullutus (“Muistakaa huominen painiottelu: ensimmäistä kertaa kehässä on kaloja… tuoreita kaloja”) …Wisen ottelukuvauksen aikana sommittelema leikkaus yleisöstä on tarkan pessimistinen ja ilkeä: mitään ei glorifioida, ja jos katsoja onnistuisi innostumaan pieksennästä, niin tatamin pinnalle palauttaa kanankoipia ja hotdogeja ahmiva keskiluokkainen hahmo, leipää ja sirkushuveja haaliva pullukka yleisön joukossa… Wisen symbolisten tilojen taloallegoria toimii, vaikka nyrkkeily olisi katsoja mielestä maailman iljettävin laji, koska juuri sen kautta estetiikka hakee jotain alkukantaista, joka kohoasi keinottelun ja sääntöjen kiertämisen ylle …tämä karu ristiriita ei jätä maailmaa lohdulliseen tilaan: monet voivat katsoa jonkinlaiseen rauhaan päättyvää loppuratkaisua hyvänä, mutta minusta se on ehdottoman dystooppinen: olet voittanut itsesti, mutta hävinnyt koko pelin, et voi enää taistella, sinut on murrettu, mene ja keskiluokkaistu pikkuvaimosi kanssa, perustakaa sikarikoju jne. – luovuttakaa niiden edessä, jotka ovat vieneet kaikki keinot toimia… “I can’t fight no more, I can’t fight.”