London Calling

Cheers, I’m off to England… Susi rajoilla (“Borderline Wolf”) vetäytyy toviksi tauolle kun matkustan Lontooseen & Chesteriin… matkan syyt ovat toisaalla, mutta nautittavaa on suomentaa loppuun Lewis Carrollin runoteos Fantasmagoria ja muita runoja sekä Thomas De Quinceyn elegantti hyperbolaesseeteos Murha eräänä kaunotaiteen lajeista juuri Lontoossa, siellä missä ne tapahtuvat, ja päivätä esipuheet paikan päällä… palaan Suomeen 9.4. mutta eiköhän blogiin jotain olennaista päivity sitä ennen… lukupinkassa saarelle asiaankuuluvasti mukaan Patrick Hamiltonin psykoanalyyttinen renttuilu sotien välisestä Lontoosta eli Hangover Square, J. P. Donleavyn saagamainen luuseriromaani The Beastly Beutitudes of Balthazar B. sekä nerokas 500-sivuinen päähänpisto, Louis-Ferdinand Célinen London Bridge… pärjännee niillä, palataan arkeen huhtikuussa.

Palasia irrallisista kertomuksista (viimeinen palanen ennen kuin käsikirjoitus saa jäädä noin kuukauden mittaiselle tauolle): -05, arkeologi juo kahvia

…ihmiset kävelevät kadulla ja nuket ovat paikoillaan kuin virasto, ihmiset eivät tiedä olevansa nuo nuket, jokainen niistä on heistä kopioitu, jumalansa omakuva, mutta nuket ovat muuttuneet vielä täsmällisemmiksi, vielä aidommiksi, koska eivät teeskentele hallitsevansa elämää korostamalla näennäistä yksilöllisyyttään sovituilla liikkeillä, eleillä ja laatukahveilla… ne eivät korosta samalla tavalla keksittyä vapauttaan valita jotain ostamalla se ikään kuin omaksi, hallittavaksi, vaan seisovat aloillaan, antavat muiden tehdä itselleen mitä on tarve tehdä: asennonvaihto, uudet vaatteet, varastointi, tuhoaminen… lasi heijastaa katsojan asennon ja ontot kasvot, nukkien sisällä ei ole mitään, niiden iho niin kuin odotetaan, nukke toimii täydellisesti ja ihminen tähtää siihen, uneksiakseen, ollakseen mallinukke lasisen ikkunan takana, ollakseen muovinen, kova rinta, sydän muotilla valettu kehikko, jäisestä kivestä esiin tulevat aivot ja kasvojen liikkumattomuus kaiken edessä… tehdäkseen meidät vakuuttuneeksi toimivuudestaan ne tekevät kaksikymmentäneljätuntista työpäivää kunnes löytyvät sisäpihan roskalavalta, vanhainkodin teurasjäte, tilanteesta, jossa elämä on vain sana, sanojen ja äänien vitsakimppu keskellä sekoittuvaa katua, roviota, jonka oksat limittyvät, luovat uuden kokonaisuuden, peilien kappaleita joista tulee taivaan kappaleita… haljenneita äänilevyjä, joista satunnaisessa järjestyksessä liimataan yksi soiva kokonaisuus, arkipäivän taustanauha… aurinko on lainassa, kirkastaa leikattujen eläinten kiiltokuvapinnan ruutuvihkon sivuilla, keinuvien kassien lihaskalvoissa nimiä ja tarjouksia kuin nimiä ja tarjouksia, ei mitään muuta… kassit menevät itsestään, niin kuin ihmiset eivät pitäisi niistä kiinni, vaan kassit liikuttaisivat ihmisten käsiä kuin vipua, antennia joka ohjaa kantajaansa ja sitten ne menevät, ajattelevat niin kuin olisivat itse vastuussa noista ajatuksista, mutta laukkujen ja raajojen väkipyörät, ne tarjoavat energian tuhoamiseen ja tuhosta kertomiseen kuin kyseessä olisi mikä hyvänsä lemmensuhde… mallinukketehdasta kohti kävelevät ihmistenmuotoiset kuoriaisenkuoret vilpittömiä, kiiltäviä pintoja, joita voi liimata yhteen tavoitellessaan uutta mahdollisuutta, tulevaisuutta jossa kaltaisillamme hybrideillä ei enää ole mahdollisuuksia selvitä… ne eivät kuitenkaan vielä ole löytäneet täydellisen tyhjyyden kumisevaa ilmettä, niiden kasvoilta näkee painajaisten hien, jonkin tunteen painon kyynelkanavien kohdalla, sulava kivi, lihasten nykiminen, pakkoliike, hän kertoo kuinka siat sätkivät vielä kuoltuaankin, kun niitä lahdataan, pitkään, niiden jalat väpättävät kuin tuntosarvet: pelkkää sähköä, ihmiset kävelevät kadulla, eivätkä huomaa missä ovat… sitten kuin sieniä, joiden ympärillä rituaalissa samoja ihmisiä, kassit kuljettaneet mallinuket tänne, nahat lepäävät tuolien jalkojen vieressä pöytien alla (kuin keskiaikaisella kidutusmenetelmällä irtiraastetut ihot) ja huulet manaavat käsittämätöntä puhetta, joka kehittyy yhä tarkemmin säädeltyjä vallitsevia vaatimuksia, uhkauksia ja kaupantekoa varten… kaikkeen on kaava, arpeutuva haava jota revitään auki yhä uudelleen, jotta voisimme tehdä pieniä palveluksia toisillemme ja syödä jäätelö suoraan litran vetoisista muovirasioita… se pitää yllä yhteistä veristä leikkiä, asut on valittu etukäteen, juomat ja savukkeet ovat vaihdon välineitä, tarinoita tehdään muotissa, kieli halvaantuu suuhun, Korsakowin oireyhtymä on enemmän sääntö kuin poikkeus, mantra on maaninen, toisto avainsana…. seinät ovat kovat ja pitävät kattoa ylhäällä ja katon yläpuolella on lattia: sillä tavoin kaikki kerrostuu… ajatukset eivät ole omaisuutta, niillä ei ole olemassaolon ominaisuuksia, vain pseudopallon tunnistamatonta pintaa, jota luonto ei voi valmistaa, ihminen voi… lista, koodeja, teetä saa kun pyytää ja tutun näköinen mies (kaikki ovat tutun näköisiä, koska vieraus tehdään omaksi heti pyydettäessä, sokeus on pelon hallintomuoto) mustassa esiliinassa painaa nappia ja kiehuva vesi purkautuu kuppiin… kaikki ovat näköisiä, ainoastaan näköisiä… lontoolaisilla taksikuskeilla on suurempi hypotalamus kuin muilla ihmisillä, koska heidän on muistettava niin paljon katujen nimiä, suonien ripeitä kartastoja, pahvisessa lipussa riippuu narun päässä vihreää pussin sisällä… upottaa sen kuppiin, jossa vesi on rauhoittunut… tehdään piirroksia ja hän haluaa piirtää yli rajan, yli paperin reunan, pulpetinkansi haavoilla, opettajan hengitys tihenee kuin ilma, valo tunkeutuu sisään… tarroja, liimataan kirahville kaulan tilalle konekivääri, sitten jonkun ääni “Ei noin saa tehdä” …ja hiljaisuus, silti liimapuikon taikasauvan lempeä tuoksu, leikkien todellisuus… nyt enää teeskennelty, levyjen päällä kasveja, kankaita, ne kohoavat maasta, joka on eri luonto kuin se jonka ihminen asuttaa puheella, ei atomeilla, joiden kukat voi piirtää paperiin ja pisteitä lauseiden lopusta niiden radoille kieppumaan…. mutta aurinko kieppuu, pallo, sitten ajatukset ja niiden kärpäspaperi, johon mallinuket pukeutuvat, kerrosten alla uusia kerroksia, veri purkautuu suuhun maan alta ja viimeisessä huoneessa on kylmä niin kuin asfaltti, joka valetaan maan päälle ja sen pinta hylkii kaikkea elävää, se purkautuu ruutuun liimattujen hymyjen suista (valuu, mutta rauhallisesti kuin ylikäyneenä, ikään kuin hidastetulta filmiltä katselisi jotain näyteltyä epileptistä kohtausta, liian hidasta kuolemaa laskostuneelta valkokankaalta) ja on kovaa, eikä pyydä ketään kaivamaan maan läpi uneen, kuvaputkeen, pohjaveteen, kerrostumaan, johon ruhot jähmettyvät fossiileiksi, tiimalasin hiekkaan, ruosteisiin putkiin, luuhun… unohdusta valuu kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, sinisten nuotioiden liekki, jonka takuumureaa samuutta ihmiset palvovat ja ovat kunnollisia kuin sähkökärpäslätkät ja omenan vetovoima… niin kuin opetetaan unohtamaan auringossa häikäisevät pistoolit, silmät jotka tuijottavat meitä, kuun katoaminen, ruumiintoimintojen viattomuus, orja-alusten lohtu kun matka vie kohti siirtomaavaltaa, tyhjiöpakatut idyllit, pienet perestroikat, veden kiehuminen hellalla… opetetaan unohtamaan historia, kiiltävien pöytälevyjen tahrat, alkuperä, minkä hyvänsä alkuperä: Sri Lankan alkuperä, lenkkitossujen alkuperä, raunioiden alkuperä, värien alkuperä, sanojen alkuperä… ja opetetaan unohtamaan seinät, ydinjatke, syntymä…

Keskeneräisen romaanin henkilöiden sanomaa: eloonjäämisen optimismi

”Ihminen on automaattipiano, kappale reikinä muistin käärössä.”

Amu Haje (1974-?)

Palasia irrallisista kertomuksista: vuosi -04, epilogin ensisanat

Lyö huulensa jäiseen kiveen… sen nurinkurinen sarvi ulottuu luolan seinästä noin kolmen ja puolen sentin etäisyydelle, varjo ulottuu paljon pidemmälle poikkisuoraan kaatuneen auringon (kuin kehyksistään irronnut lasilevy, joka lankeaa maahan, mutta ei murru, kenties ainoastaan säröttyy yhdestä kulmasta) likaaman maakerroksen pintaan… valossa on jotain epätodellista, samalla tavalla kuin liian sentimentaalisissa rakkaudentunnustuksissa tai muoviin pakatuissa leivissä, samanlaista kuin täysin tuntemattoman ihmisen äänen kuulisi kesken kaiken kotonaan… kivi on syvällä luolassa ja pysyy kylmänä pitkään, muistin sisältä sulaa hiuksia, suussa maistuu suola ja metalli, punaiset kuolaimet, joista vedetään (ikään kuin riuhtoen), pure kieleen, tunne sen kimmoisa pohja… silmien yllä hetken mustaa, joka hälvenee vähitellen, paljastaa oven joka aukeaa paikkaan, johon ovien ei pitäisi aueta: meren ylle, kuiluun, teurastamoon… pääsy kielletty… maa muistaa, kerrostuu, hän nousee ylös ja puhdistaa vaatteitaan, koettaa vatsaa joka on siinä, eikä mitenkään erikoinen… punainen suojakypärä kivikossa kuin alusastia, lyhyt kaiku ja asetelmat vailla pelilautaa…. kerrostumat limittyvät toisiinsa, asettuvat, satunnaisesti viilutetut liitokset, päivä riippuu ulkona kuin jäätyneet pyykit, kalvon sisällä, pelkääminen on sitä että näyttää pelkonsa: muutosta ei milloinkaan huomaa silmin, vaikka se suuruus olisi kuun siirtymän luokkaa, vaikka jatkuvasti voi vain toivoa näkevänsä edes viillon taivasta, päivänvarjon alta, suuren likaisen teurastamon lattian, malminrikastamon silhuetin kopiokoneen valoa vasten… ajatukset pakkautuvat iskurin alla, puristimessa, hydraulinen voima, joka on irrallaan kaikesta muusta… sillä tavoin, kuin kaikki muukin on irrallaan, mutta välttelee sen tunnustamista, painaa yhteen eläimiä ja koneita, kirjaimia ja kuvia, lisää eläimiä, menneisyyksiä ilman nimeä, kuolleita joiden varpaaseen on kiinnitetty tunnuskoodi, eläviä joita ei tunne ennen sitä, maailmankarttoja, diagrammeja, surullisia nukkeja, iloisia nukkeja selällään, surua siitä että muistaa, sotien komentoja, runonsäkeitä, puhelinluettelon sivuja… ja painaa yhteen ne, yhtenäisiksi olioiksi, abstrakteiksi kammottaviksi hirviöiksi… ja jos sellaiset tulevat toimeen jossain maailmassa, on se maailma takuulla erän huonoimmista mahdollisista… me olemme jo täällä, valo ja säilytystila, luola kuin kellarin viileys, seinistä kimpoilevat äänet, rautatieaseman lattialle putoava säilytyslokeron / matkalaukun avain, hän astuu melkein ulos, on vaikea tarkkaan sanoa mistä luolat alkavat.

Kasakan kätkö myyntipöydän alla

Koska luottokortitonna en ole tähän päivään mennessä onnistunut tilaamaan ainoatakaan ntamon kirjaa, en ole niitä näin ollen omistanutkaan (tosin annoin itselleni kertoa, että kirjoja voi tätä nykyä tilata ilmankin läpyskän taikanumerosarjaa), lukuun ottamatta Jyrki Pellisen “Kuuskajaskaria”, jonka Pellinen pakotti minut ostamaan kesällä saadakseen lisää limonadia baarin terassilla… olin siis tyytyväinen, kun Lahden kirjamessuille Savukeitaan kojun takaseinäin toiselle puolen materialistoitui sunnuntaina muutamia kappaleita tiettyjä vaikeasti saatavia herkkuja… mukaan tarttuivat Lassi Hyvärisen “Riippuvat puutarhat” (ntamo 2007), joka vaikuttaa keskiosaltaan taipuisalta & muovautuvalta, alati läsnäolevalta, sekä viimeinkin Karri Kokon omapäinen “Avokyyhky, lattiaheroiini” (ntamo 2007), joka on ilmeisesti hänen paras teoksensa sitten “Varjofinladian” (poEsia 2005), vaikka en tiedä mitä mittareita siihen pitäisi soveltaa …messut kokonaisuudessaan eivät tarjonneet yllätyksiä: suuria naamoja saavuttiin rivitaloasunnoista katsomaan massan voimin, pullat ja kahvit pieluksella, piltit omissa ostoskärryissään jne. …marginaalin mestaroinnille suotiin aina se otaksuttava kymmenen henkeä… silmälasinlinssien puhdistusainetta ja lakritsaa meni varmasti kaupaksi enemmän kuin runoutta, mutta niillä mittareilla ei kukaan muu kuin johtoporras mitään laskekaan… kirjailijat esiintyivät edukseen paidoissa tai ilman, sukkahousut päässä tai siivouskomerossa.

[edit 18.3. - Kapteenin ottama kuva runoilija Kinnusesta Lahden keikalla Kuvakirja 2:ssa]

Lahti

Huomenna lauantaina käynnistyvät ensimmäiset Lahden kirjamessut… lienee jossain määrin mielenkiintoista nähdä mitä siellä on saatu aikaan – onko kyse yleisistä takakansitekstimarkkinoista vai jostain mielenkiintoisemmasta, jopa kulttuurisesta työstä: kommentoin asiaa kenties palatessa… oma osuuteni edustuksesta on seuraavanlainen: lauantaina olen haastattelussa klo 14.00 messujen Kirjasalongissa suomentamastani William Morrisin teoksesta “Huomispäivän uutisia” (Savukeidas 2008), utopiasta & dystopiasta epäilemättä puhutaan… myöhemmin samana päivänä luen omia tekstejäni messujen Kirjakahvilan lavalla klo. 16.00 alkavassa, onnettomasti nimetyssä “Runorytistys” -ohjelmassa muiden runoilijoiden kera, sunnutaina hoitelen lisäksi pari haastattelua muista kirjailijoista… lauantaipäivän päättää ohjelman mielenkiintoisimmalta osiolta vaikuttava Taidepanimon iltaklubi, laitan ohjelman alle, jotta selviää koko riemu.

19.00 Henry Lehtonen
19.20 Tytti Heikkinen
19.40 Esa Hirvonen
20.00 Timo Hännikäinen
20.20 Tapani Kinnunen
20.40 Ville-Juhani Sutinen
21.00 J.K Ihalainen
21.20 Päihdekaksoset Visa Kuha ja Hapsu Haapalainen
21.40 Otto Grundström
22.00 Leevi Lehto
22.20 Jarkko Martikainen
22.40 Knucklebone Oscar ja Jape Karjalainen

Punainen viiva valkoisella pohjalla

“He didn’t turn back. It’s as if he boarded a very long train headed for a drowsy future through the unfathomable night.”

Koskapa Wong Kar Wain tiistaina YLE Teemalla esitetystä, asianmukaisen määrän pystejä & nyökkäyksiä saaneesta elokuvasta 2046 on kirjoitettu varsin paljon, en lähde syvällisempään tarkasteluun tällä kertaa… mainitsen kuitenkin muutaman seikan, jotka toista kertaa elokuvaa katsoessa herättivät ajatuksia… lienee syytä myös huomauttaa, että ensimmäisellä katselukerralla, kun teos pyöri vielä teattereissa, en pitänyt siitä juurikaan… kokonaisuus vaikutti lemmenhötön päälle liimatulta hologrammilta, josta lapsi saa hetken hupia mutta jonka sitten unohtaa, tunnelmassa oli tarkoituksenhakuisen tunkkaista romantiikkaa ja viittaukset länsimaisen elokuvan kipsipäihin tuntuivat jotenkin palkintokaappimaisilta… tällä kerralla pidin elokuvasta kuitenkin enenmmän… se toistelee oivallisesti Kar Wain maneereja, ja siitä huolimatta että on moraalisesti karamellipäällystetympi kuin muutama aiempi kiero teos, huitoo 2046 osuvia asetelmia ihmisten välisistä suhteista… tämä pitää tietenkin tulkita sekä sosiaalisena että konkreettisena ilmaisuna: toisinaan esitetyissä kehystetyissä sommitelmissa on nimittäen jotain niin tarkkaan harkittua, että se kaikki muuttuu tarkoituksella keinotekoiseksi… juuri kehystys on yksi niistä asioista, jotka piti mainitsemani; Kar Wain tyyliin vaikuttaa kuuluvan, että kuvan tapahtumien edessä on usein erilaisia tunnistettavia ja merkitseviä / tunnistamattomia, epämääräisiä ja sinällään triviaaleja esineitä, jotka peittävät usein osan, toisinaan jopa yli puolet kuvaruudun tapahtumista kameran liikkuessa – tämä keino toimii mainiosti ja tuo vastapainoa näennäisellä satunnaisuudellaan mainitulle tarkoitukselliselle keinotekoisuudelle… näiden välisen jännitteen (samoin kuin menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toiveiden, joiden vastinpariksi tyyli itse asiassa asettuu) varaan tapahtumat rakentuvat… toinen seikka joka häiritsi minua, ja joka selvisikin pienellä vaivalla, liittyy kieleen: Bai Ling pistelee menemään mandariinikiinaa, Chow kantonia ja Tak tietenkin japania – ja silti he ymmärtävät toisiaan kuin kääntäjäliiton vuosikokouksen puheenjohtajaehdokkaat… tämä on ilmeisesti jonkinlainen kommentti siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat samanlaisia huolimatta kielestään tai kotipaikastaan, ja liittyy laajempaan poliittisen kentän arviointiin, josta elokuva ilmitasollaan antaa vain vähän vihjeitä, mutta jonka nokkelampi poimii jo nimestä: 2046 on näet se vuosi, johon saakka Kiina on luvannut pitää Hong Kongin sellaisena hulvattomana maailmanlopun omavaltaisena kapitalistisena karusellina kuin se on – kenties tämä jännite sittenkin on se pohjimmainen: onneton rakkaussuhde kommunismin ja kapitalismin välillä?

Laiska vaimo ja separatismin kaksinaamaisuus

“Venäjä on suhtautunut separatismiin kaksijakoisesti: naapurimaissaan Venäjä on tukenut separatisteja, mutta omalla alueellaan Venäjä on verisesti tukahduttanut Tshetshenian itsenäistymispyrkimykset. Furman esittää vertauksena vanhan juutalaiskaskun, jossa vanha nainen kertoo, kuinka hänen tyttärensä ja poikansa menivät naimisiin. – Tytär pääsi hyviin naimisiin. Tiedättekö, aamulla sulhanen toi hänelle kahvia vuoteeseen. Sen sijaan poika joutui hyvin huonoihin naimisiin. Aamulla se lehmä vetelehtii sängyllä, ja pojan pitää kantaa hänelle kahvia! Tämä sama logiikka pätee Venäjän asenteeseen separatismia kohtaan, Furman sanoo.”

Kerrassaan valaiseva ja nokkela YLEn haastattelu historioitsija Dimitri Furmanin kanssa Kososvosta ja yleisemmin separatistisista hallinnoista… lue täältä.

Runografeemeja: anticipatience #1

ei ole syytä kirjoittaa sanaakaan silloin kun sanat toteutuvat, mutta aina on käsitteitä kuten “napsack”, mitä kaikkea sellaisilla voi tehdä maanalaisissa höyrykaapeissa matkalla hammersmithiin… ekspressionististen oksien lavastetuista varjoista silmät / maalatut kasvot, välitekstissä {geliebt} suudelma 3:57 am. ja välimatka nurmikolla vähenee, siihen nurmikolle aina palaat, lasikupu, happiventtiili, äänieristys: onko yöpuu oma erillinen kasvilajinsa – mitä siihenkin voi sanoa? …haltijoita, jotka iskevät silmää kauhuelokuville, poistumisia teattereista, kuljetaan lavan ja lämpiön, permannon ja pimiön kautta, kunnes katuja ei enää ole, ei mitään niin englantilaista kuin kirjeet, joissa on sisäelimiä, parillisia mieluiten, sir, kaupan päälle liput ensi-iltaan, ottakaa holkki ja elegantit kiikarit mukaan, vuokratkaa paholainen, tärkätty kaulus ja silkkipytty, sakset parasta hopeaa.

Palasia irrallisista kertomuksista: -83 ja erään yövartijan dystooppinen aamuhetki

(Minun kertojani tässä vieressä väittää, että virnuilevan todellisuutemme kehdon yllä verkkaan keinuvassa mobilessa olen jotenkin muodoton, jollain tapaa yksin. Mutta minä näen linja-autojen ikkunoihin pommin leimahduksen valokopioimia ihmisiä, jotka pidättävät sisällään tuhatta kieppuvaa rinnakkaista karusellia kuin ummetuksessa, Twisterin kultaisia kehiä… kukka jonka keskustassa on magneetti, Gaussin käyrä, normaalijakauma. He riippuvat nyöreistä tahdottomina lihakimpaleina kuin teurastamon liukuhihnan koukuissa ja pyörösahan terä nauraa hauraat ruhot halki, kokonaan auki… tyhjiin lypsettyinä, kaikkensa antaneina he ovat lopussa, mutta eivät suostu huomaamaan sitä. Tämä suomalainen pahoinvointiyhteiskunta murskaa kaiken alkuperäistä muistuttavan betoniharkkotassullaan ja silittää ihmistä piikkilangalla, tuudittaa uneen elektronisen fakiirinpetiin, jossa keittämätön herne tekee kipeää selkään… se pukee kansan teräsvillapaitoihin, suojaan oman sydämen kylmyydeltä. Jokainen rakkaudenosoitus on nyrkinisku, jokainen suudelma aiheuttaa oksennusrefleksin ja ylipäänsä kaikki on vain mustaa kuin savupiippujen sisältä uutettu mesi, silti jokainen haluaa vain imeä, imeä tolkuttomana itsensä tainnoksiin, ja minä nukun tämän todellisuuden pois, nahkaiset salkut kuljettavat ihmisiä, asettavat heidät kaavakkeiden sarakkeisiin, joiden seinät alkavat lähestyä toisiaan, katto lattiaa…)