Harhama

En tiedä kuinka pitkään oli kulunut keskiyöstä, kun heräsin äkkiä vain huomatakseni olevani mitä selkeimpien näkymien valtakunnassa, joka yhtä kaikki oli demonisten varjojen luomassa loputtomuudessaan aivan kammottava. Ajattelin, että kenties näen edelleen unta, mutta mikään ponnistus ei herättänyt minua näyn parista, ja ymmärsin olevani täysin hereillä. Se oli kuitenkin valvetila, jonka piinalla ei ollut mitään vastinetta unenaikaisten painajaisten mahtavassa piirissä. Sänkyni vierellä huoneen keskellä oli ruumispaarit, jonka kulmista riippui raskaan liinan laskoksia, sen päällä lepäsi aloillaan mitä kauhistuttavin ruumis, jonka kalmankalpeat kasvot olivat murhan tuskien vääristämät. Suurten kärsimysten tuomia merkkejä oli jähmettynyt hänen liikkumattomaan hahmoonsa, jokaisen lihaksen jäykkään tilaan, ja kuolleen kynnet lävistivät hänen omat kämmenensä epätoivoisesti tarraten, kuten ihmisellä, joka ei ole taipunut ilman tuskaista vastarintaa. Kaksi kynttilää pääpuolella, kaksi jaloissa, ja pitkine ja sammuttamattomine sydämineen ne saivat paarien aavemaisuuden näyttämään vieläkin selkeämmin yliluonnolliselta. Jonkun näkymättömän katselijan tukahdutettu pilkkanauru ivasi ruumista tuon tuostakin, ikään kuin voitonriemuiset demonit olisivat riemuinneet saaliistaan. Voimakas halu lopettaa koko näytös sai minut painamaan kädet vasten silmiäni, kunnes päätäni alkoi särkeä. Hautasin kasvoni tyynyihin, jotta en kuulisi tuota pirullisen sarkastista ja kammottavaa naurua. Mutta – voi mittaamaton kauhu! Sain nähdä huoneeni seinien liukuvan hitaasti yhteen toisiaan kohti, katon laskeutuvan alaspäin ja lattian nousevan… näky, jonka kenties vanha vanki voisi nähdä sellissään, josta on tuleva hänelle myös kuolinkirstu. Kulkeuduin yhä lähemmäs ruumista. Kavahdin takaisin sängyn reunalta, kyyristyin kasaan mitä viheliäisimmän pelon vallassa. Yritin huutaa, mutta puheeni lamaantui. Seinät kävivät yhä lähemmäs toisiaan. Oma käteni oli jo kuolleen mielen otsalla. Jäykistin käsivarteni suoraksi kuin rautatangon, vaan mitä hyötyä inhimillisistä voimista olisi tuon julman muurauksen vastapainona. Hitaasti kyynärpääni taittui mitä raskaimman paineen alla, katto kävi lähemmäs – lankesin kuoleman kauheaan syleilyyn. Olin suljettu soppeen, tukahtumaisillani hapettomassa railossa, joka oli ainoa vielä jäljellä oleva tila. Kivettyneet silmät tuijottivat omiani, ja jälleen pirullisen naurun raivostuttava pauhu kaikui läheltä korvaani. Nyt seinät jo koskettivat minua joka puolelta valtavalla paineella, kuului raskas murskaantumisen ääni ja tunsin kaikkien aistieni pyyhkiytyvän pois keskellä pimeyttä.

Fitz Hugh Ludlow: “The Hashees-Eater” (1857, suomennos ilmestyy Savukeitaalta syksyllä 2008)

Runofragmentteja: kaksi lausetta, nivelet, Kilmainham Gaol

Vatkaamatta paistettuja kananmunia, vankilat, jotka on suunniteltu ikkunattomiksi, jotta ilmavirta puhaltaisi sairaudet pois.

Mustien kenkien askelet kadulla kuin pianonvirittäjä olisi matkalla seuraamaan teloitusta.

Laadullinen murha

Vuosien ja onneksi vuosien takaisesta kokemuksesta tiedän, että on todellinen kärsimys yrittää kirjoittaa mielenkiintoista esseetä akateemisten muotovaatimusten alaisuudessa… mielenkiintoisuuden ei tietenkään tarvitse tarkoittaa “viettelevää” tai “absorboivaa”, vaan yksinkertaisesti sitä, että tyylin kautta sisältöön tuodaan sellaisia tarkastelukulmia, värejä joita yliopiston opintokorpuksen kuivahtaneessa ruumiissa ei ole… tyyli onkin tietyiltä ratkaisevilta osiltaan miltei ruumiillinen, vitaalinen seikka, jos toki sen vaikuttaa monilla muillakin tavoilla… tärkein oppi akateemisessa taiteentutkimuksessa itsessään on ilmeinen: taidetta ei saa missään nimessä tutkia sen omilla keinoilla, todennäköisesti ainoastaan siksi, että se uhkaisi vaivalla luotua yhdentekevien sensorien järjestelmää… kirjallisuudentutkimus on ruumiiden leikkelyä: ainoastaan taiteen kielen tapauksessa kokijan on mahdollista tehdä rakastajalleen ruumiinavaus siten että tämä pysyy edelleen hengissä… murha on laadullinen.