Köynnösten maa

Jo tovin lukematta hyllyssä allekirjoittaneen mieltä painostanut herra Thomas Pynchonin ”pienoisromaani” (hei, alle 400 sivua, kaikki on suhteellista) Vineland (1990) vaikuttaa ilmeisen hauskalta teokselta… toki senkin hupi on groteskia, vertauskuvallista ja tällä kertaa alleviivatun poliittista (eritoten reaganismia analysoivaa absurdismia), erinomaisen kuvallista (tai draamallista) hauskuutta, mutta kyllä Vineland on Pynchonin ilmeinen punchline, vaikka ei kirjallisesti aivan ylläkään hänen parhaiden teostensa tasolle (Gravity’s Rainbow) …jo puheessa ja kerronnassa on pieniä hakasia & koukkuja, joihin lukijan on oikeastaan pakko ripustautua, koska muuten tekstin eteneminen käy esteettisesti käsittämättömäksi… parhaimmillaan Pynchon kuitenkin on – kuten ennen ja jälkeenkin – rakentaessaan älyttömiä, kummallisia tilanteita, jotka julmalla tavalla paljastavat maailman banaaliuden, tässä tapauksessa eritoten kieroutuneen mediamaailman, joka sumeilematta samaistetaan huumekulttuuriin… koko teos alkaa pitkällä hullunkurisella anekdootilla, joka myöhemmin kehystetään paikkaansa: pelottavan upeaa Pynchonin luomissa maailmoissa on se, että ne tulevat juuri riittävän lähelle todellisuutta (okei, Against the Day menee välillä yli että roiskuu – & menköön) ja ovat kuitenkin sen ilmeisiä vääristymiä siten, että lukijalle syntyy epävarma tunne: mitä todellisuutta me elämme? …Vineland ei muuten ole kaukana toisesta sisämaasta, Inland Empiresta: Pynchon romaanissaan ja David Lynch elokuvassaan pysähtyvät siihen samaan turmion kulmaan, Hollywoodin ja Vinen nurkkaan, hämmästelemään miten sekaisin ihmisen saa asettamalla hänet television teloitusjoukon eteen …ikävin puoli Pynchonissa on tietenkin se, että hän kirjoittaa romaaneja liian harvoin… olen säästellyt Vinelandia, koska muu tuotanto on tullut luettua, pitääkö nyt aloittaa uudelleen alusta?