Punainen viiva valkoisella pohjalla

“He didn’t turn back. It’s as if he boarded a very long train headed for a drowsy future through the unfathomable night.”

Koskapa Wong Kar Wain tiistaina YLE Teemalla esitetystä, asianmukaisen määrän pystejä & nyökkäyksiä saaneesta elokuvasta 2046 on kirjoitettu varsin paljon, en lähde syvällisempään tarkasteluun tällä kertaa… mainitsen kuitenkin muutaman seikan, jotka toista kertaa elokuvaa katsoessa herättivät ajatuksia… lienee syytä myös huomauttaa, että ensimmäisellä katselukerralla, kun teos pyöri vielä teattereissa, en pitänyt siitä juurikaan… kokonaisuus vaikutti lemmenhötön päälle liimatulta hologrammilta, josta lapsi saa hetken hupia mutta jonka sitten unohtaa, tunnelmassa oli tarkoituksenhakuisen tunkkaista romantiikkaa ja viittaukset länsimaisen elokuvan kipsipäihin tuntuivat jotenkin palkintokaappimaisilta… tällä kerralla pidin elokuvasta kuitenkin enenmmän… se toistelee oivallisesti Kar Wain maneereja, ja siitä huolimatta että on moraalisesti karamellipäällystetympi kuin muutama aiempi kiero teos, huitoo 2046 osuvia asetelmia ihmisten välisistä suhteista… tämä pitää tietenkin tulkita sekä sosiaalisena että konkreettisena ilmaisuna: toisinaan esitetyissä kehystetyissä sommitelmissa on nimittäen jotain niin tarkkaan harkittua, että se kaikki muuttuu tarkoituksella keinotekoiseksi… juuri kehystys on yksi niistä asioista, jotka piti mainitsemani; Kar Wain tyyliin vaikuttaa kuuluvan, että kuvan tapahtumien edessä on usein erilaisia tunnistettavia ja merkitseviä / tunnistamattomia, epämääräisiä ja sinällään triviaaleja esineitä, jotka peittävät usein osan, toisinaan jopa yli puolet kuvaruudun tapahtumista kameran liikkuessa – tämä keino toimii mainiosti ja tuo vastapainoa näennäisellä satunnaisuudellaan mainitulle tarkoitukselliselle keinotekoisuudelle… näiden välisen jännitteen (samoin kuin menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toiveiden, joiden vastinpariksi tyyli itse asiassa asettuu) varaan tapahtumat rakentuvat… toinen seikka joka häiritsi minua, ja joka selvisikin pienellä vaivalla, liittyy kieleen: Bai Ling pistelee menemään mandariinikiinaa, Chow kantonia ja Tak tietenkin japania – ja silti he ymmärtävät toisiaan kuin kääntäjäliiton vuosikokouksen puheenjohtajaehdokkaat… tämä on ilmeisesti jonkinlainen kommentti siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat samanlaisia huolimatta kielestään tai kotipaikastaan, ja liittyy laajempaan poliittisen kentän arviointiin, josta elokuva ilmitasollaan antaa vain vähän vihjeitä, mutta jonka nokkelampi poimii jo nimestä: 2046 on näet se vuosi, johon saakka Kiina on luvannut pitää Hong Kongin sellaisena hulvattomana maailmanlopun omavaltaisena kapitalistisena karusellina kuin se on – kenties tämä jännite sittenkin on se pohjimmainen: onneton rakkaussuhde kommunismin ja kapitalismin välillä?