Belarus &tc.

Työputken päässä näkyy valoa, suomennokset Noam Chomskyn anarkismia käsittelevistä esseistä lähtivät kustantamolle (Sammakko) luettavaksi, käännös Lewis Carrollin runoteoksesta Fantasmagoria ja muita runoja (“Phantasmagoria and Other Poems”, 1869) on jo taitettu sisuksiinsa ja ilmestyy syksyllä Savukeitaalta, Fitz Hugh Ludlow’n mestariteoksen Hashiksenkäyttäjä (“The Hashees-Eater”, 1857) suomennos on viimeistelyä vaille valmis, sekin syksyllä Keitaalta ulos… esseekokoelman kirjoittamisen ohella Susi rajoilla jälleen kerran matkan päällä, tällä kertaa Kapteenin kanssa huvia & hyötyä yhdistävällä Itä-Euroopan kiertueella… matkustamme vappuaattona Valko-Venäjän Minskiin vajaaksi viikoksi ja esiinnymme siellä myös (sen ohella, että asianmukaisen kontrastisesti vierailemme paikallisella Belarus-traktoritehtaalla ja vilkaisemme Tsaikun Joutsenlampi-baletin) …sen jälkeen jo tutuksi tullut Tarton Prima Vista -kirjafestivaali, jossa samoin luemme runoja osana mainiota ohjelmaa… palataan päiväjärjestykseen toukokuun puolivälissä.

Pieni siivu todellista utopiaa ja sen heiveröisyys, eli mitä Orwell toimitti Barcelonassa vuoden 1936 lopulla ja anarkistisen vallankumouksen mahdollisuus

“Se oli ensimmäinen kerta kun olin koskaan ollut kaupungissa, jossa työväenluokka oli ohjaksissa. Käytännössä jokainen mahdollinen rakennus oli työläisten hallussa ja oli punaisten tai anarkistien punamustien lippujen verhoama. Jokaiseen seinään oli raapustettu vasara ja sirppi sekä vallankumouksellisten puolueiden kirjainlyhenteitä. Miltei jokainen kirkko oli tyhjennetty ja pyhäinkuvat poltettu. Työväestä koostuvat ryhmät tuhosivat järjestelmällisesti kirkkoja siellä täällä. Jokaisen kaupan ja kahvilan edustalla oli kirjoitus, joka kertoi että se oli kollektivoitu – jopa kengänkiillottajat olivat mukana kollektivoinnissa, ja heidän laatikkonsa oli maalattu punamustiksi. Tarjoilijat ja myyjät katsoivat silmiin ja kohtelivat kaikkia tasavertaisina. Nöyristelevä ja seremoniallinen puhetapa olivat molemmat väliaikaisesti kadonneet. Kukaan ei sanonut “senor” tai “don” tai edes “usted”, vaan jokainen kutsui toista “toveriksi”, sinutteli ja sanoi “salud!” sen sijaan, että olisi käyttänyt muotoa “buenos dias.” Tipin antaminen oli lainvastaista Primo de Riveran ajasta lähtien. Melkein ensimmäisiä kokemuksiani oli läksytys, jonka sain hotellinjohtajalta kun yritin tipata hissipoikaa. Yksityiskäyttöön tarkoitettuja autoja ei ollut, ne oli kaikki pakkolunastettu, ja kaikki raitiovaunut, taksit ja muut liikennevälineet oli maalattu punaisella ja mustalla. Vallankumousjulisteita oli kaikkialla, ne pistivät silmään seinistä puhtaan punaisina ja sinisinä, mikä sai harvat jäljelle jääneet mainokset vaikuttamaan kuraläiskiltä. Kaupungin leveällä keskusvaltimolla Ramblasilla, jossa ihmisryhmät virtasivat jatkuvasti edestakaisin, kovaääniset mylvivät vallankumouslauluja koko päivän aina myöhään yöhön saakka. Kummallisinta oli kuitenkin se miltä ihmiset näyttivät. Ulkoisesti tarkasteltuna Barcelona oli kaupunki, josta vauraat luokat olivat käytännössä kadonneet kokonaan. Lukuun ottamatta joitain naisia ja ulkomaalaisia, siellä ei ollut “siististi pukeutunutta” väkeä ollenkaan. Käytännössä jokainen oli pukeutunut työväenluokan vaatteisiin tai erilaisiin sinisiin armeijan asuihin. Kaikki se oli outoa ja liikuttavaa. Siellä oli paljon asioita, joita en ymmärtänyt ja joista en edes pitänyt, mutta huomasin välittömästi, että se oli asiaintila, jonka puolesta kannatti taistella. Uskoin myös, että asiat olivat sitä miltä ne näyttivät, että tämä tosiaan oli työläisten valtio ja että koko porvarisluokka oli joko paennut, tapettu tai vapaaehtoisesti asettunut työläisten puolelle. En ymmärtänyt, että suuri joukko hyvinvoivia porvareita yksinkertaisesti piti matalaa profiilia tai naamioitui proletariaatiksi tilanteen vaatimalla tavalla… Ainakin oman arvioni mukaan ihmiset olivat tyytyväisiä ja toiveikkaita. Työttömyyttä ei ollut, ja eläminen oli hyvn halpaa. Vain harvoja selvästi puutteenalaisia ihmisiä näkyi missään, eikä kerjäläisiä ollut mustalaisia lukuunottamatta. Ennnen kaikkea uskottiin vallankumoukseen ja tulevaisuuteen – tunnettiin, että äkkiä oli päästy tasa-arvon ja vapauden aikakauteen. Ihmiset yrittivät käyttäytyä ihmisten tapaan kapitalistisen koneiston hammasrattaiden sijaan. Parturinpuodissa oli anarkistisia ilmoituksia (parturit olivat eniten anarkisteja), jotka juhlallisesti selittivät, että parturit eivät olleet enää orjia. Kaduilla oli värikkäitä ilmoituksia, jotka vetosivat prostituoituja lopettamaan ammattinsa. Kenelle hyvänsä kovaksikeitetystä, ivallisesti virnuilevasta englantia puhuvien rotujen kulttuurista saapuvalle siinä kaikessa tosikkomaisuudessa, jolla nämä idealistiset espanjalaiset suhtautuivat kuluneisiin vallankumousfraaseihin, oli jotain liikuttavaa. Siihen aikaan naiiveimmat vallankumousballadit, jotka kertoivat proletaarien veljeydestä ja Mussolinin ilkeydestä, menivät kaduilla kaupaksi muutaman centimen hintaan. Näin usein lukutaidottoman sotilaan ostavan jonkun laulun, työläästi selvittävän itselleen sen sanat ja sitten kun hän ymmärsi mistä on kyse, alkavan laulaa sitä sopivassa nuotissa.”

George Orwell (lainattu Noam Chomskyn teoksessa “Anarkismista”, suom. Ville-Juhani Sutinen)

Manimalfunction

Eläintensuojelun perustelu ei milloinkaan voi olla se sentimentaalinen seikka, että eläimet ovat niin paljon kaltaisiamme, vaan nimenomaan se, että ne riittävästi poikkeavat meistä ihmisistä, jotta niiden ei voi otaksua aiheuttavan vastaavanlaista tuhoa maapallolle sen jälkeen kun ihmiset ovat kadonneet – jos ihminen ei ehdi tuhota kaikkia muita eläinlajeja ennen oman lajinsa tuhoamista, jäljellä on vielä toivoa.

Runofragmentteja: London poem

kaihtimet, mitä kuulemme kaskeloteista, teknologiset nostalgikot venyvät muodottimiksi / maanalaisissa kuluneuvoissa kolmannes pitkitetyistä kohtaamista, kuuma ja kylmä ilma, salvat kuin tyhjenevät ilmapallot, suudelmat kuin pienet fatwat, ja kaihtimet niputtavat vitsakimppuja lauhkeasti, “mitä kello on?” kysyn, “rikki”, ja kaikki on sitä myöten selvää, mykät tupeet kunnioittavat historiaa, jonka päällä istuvat… ei ole häkkejä, häkit keksittiin pois, nokat pudotettiin kuin likaiset lantit hattuun (kulloisenkin klarinetin anomuskaavake), on ryhtyminen ja siihen käytetyt jälkisanat, julkaisemattomat postileimat: emme tarvitse muuta kuin kaasuvalon, kaksi hylsyä ja airon, kenties kupin kahvia – asiasta käydään parhaillaan neuvotteluja mainostaulujen takana, pieni vallankumous kiitos, ei maitovaraa… aurinko laahaa jäteautoja vanavedessään työläiskorttelin läpi, joku soittaa Schubertia alakerrassa, tekokynsien ropina kattotiiliä vasten, telineet ja hiipivä muunnelma teemasta, tämänkertainen akrobatia vuokrahuoneen linoleumilla kuin empisit tunnistusrivin edessä sekuntin liian pitkään ja se ehtisi sillä välin muuttua teloitusjoukoksi… et odottanut television kuvan katoavan, ketun juoksevan lähetyshäiriön kuin panttilainaamon poikki… tänään on viimeinen tiistai, kaikki se mitä on sanottu liukuovista, hedelmistä, vaskitsoista ja le petit mort: se pudottaa häntänsä, kyseessä voi olla pommi – älä pidä väliä, kirjaimet säikkyvät tunneliin jonka suulla ilma väreilee.

Alaviite simulaatioon

Tämän aamuisen Satakunnan Kansan haastattelu taannoisen bussiturman silminäkijästä ja  uhreja ensimmäisten joukossa auttaneesta espanjalaisesta Lucia Palmasta kertoo paljon suhteessa edellä kirjoittamaani katkelmaan ja ylipäänsä todellisuuden fiktioitumisesta (tai siis todellisten tapahtumien tarkastelusta fiktion lainalaisuuksien kautta) …etenkin se on todiste siitä, mistä todella etsimme reaktiovastineemme traagisille tapahtumille – pidettäköön tätä jonkinlaisena alaviitteenä kaikkeen siihen mitä tarkoitan simulaatiolla: “Näky oli uskomaton. Ensimmäisenä Palman mieleen tulivat amerikkalaiset toimintaelokuvat.” (SK).

“Simulaattorista pois noustessani liukastuin banaaninkuoreen ja se oli kauhea juttu.”

Jokaiselle tätä nykyä tapahtuvalle traagiselle onnettomuudelle tai julmalle tempaukselle todellinen kädenojennus on se, että paikalle ryntää aina yksin tein liuta asianlaitaa todistavaa televisuaalista mediaväkeä, joiden keinuvien kameroiden kuvaamista, nopeilla leikkauksilla ryyditetyistä potpureista tulee heti mieleen jonkun tutun fiktiosarjan tomerat tapahtumat, televisiotuotteen kasvonpiirteet… jos mikä hyvänsä Espanjan bussiturman tai Jokelan ampumistapauksen kaltainen ikävä tapahtuma jäisi kuvaamatta, me joutuisimme soveltamaan niihin täysin poikkeavaa suhtautumistapaa, konkurssiin jo aikaa sitten joutuneita kuvittelua ja myötätuntoa… nykyään ainoa referenssipinta tapahtumille, joita hyvin harvoin todistamme ensi käden tietona, on nimenomaan televisiofiktio… koska ihmiset, jotka eivät ole mukana järkyttävissä tapahtumissa, saavat tiedon ja kuvan (sic) niistä television kautta, he myös tulkitisevat näkemänsä pitkälti fiktion käsittein… en tarkoita, etteivätkö ihmiset ymmärtäisi, että jotain on todella tapahtunut, vaan viittaan siihen, että ainoa kokemus johon tiettyä traagista (jopa tällaisetkin käsitteet implikoivat fiktiivisyyttä, kuten myös Jokelan tai Virginian pum pum -tapausten kohdalla käytetty “ammuskeludraama”) tapahtumaa voi verrata, on nimenomaan televisiosta peräisin (myös nykyiset uutislähetykset toimivat draamafiktion mallien perusteella ja sellaisina niitä myös osana ohjelmavirtaa katsotaan): me näemme kymmeniä murhia ja onnettomuuksia päivässä, satoja jos onnistumme katsomaan tarpeeseen tuotettuja ohjelmia asiattomiin aikoihin… emme järkyty näistä tapauksista, koska niitä ei ole tapahtunut oikeasti (emme järkyty siitä huolimatta, että samaan tahtiin ympäri maailman tapahtuu aivan todellisia onnettomuuksia & murhia, vaikka niissä ei olekaan mukana Suomen kansalaisia tai Gil Grissomia) ja voimme huoletta niitä katsoessamme syödä teurastustyyliin tapettuja eläimiä amerikkalaiseen tapaan… meillä ei ole valmista reaktiota järkyttäviä tilanteita varten – jos emme näkisi niitä televisiosta, joutuisimme todella pohtimaan tunteitamme, mutta koska ne muutetaan televisioksi, jota katsomme aina draamana (oli kyseessä sitten “asiaohjelma” tai satu), turvaudumme luonnollisesti lähimpään mahdolliseen verrokkiin, fiktion tapaukseen, spektaakkeliin (olemme periaatteessa nähneet sen kaiken jo aiemmin) …kuinka monta kertaa Jokelan tapauksen tai New Yorkin syyskuun 2001 tapahtumien jälkeen haastatellut sanoivat, että “eivät voi uskoa tätä todeksi” tai että “se oli kuin elokuvasta” – ja juuri siksi, että ovat soveltaneen fiktion malleja esitettyyn todellisuuteen.

Quote of the Day: vapauden taakka

“Jokaisessa eläimessä näen ainoastaan vilpittömän koneen, jolle luonto on antanut aistit sen itsensä elävöittämiseksi ja suojelemiseksi tiettyyn pisteeseen saakka kaikelta, jonka on mahdollista tuhota se tai järkyttää sitä. Havaitsen tismalleen saman asian kaikissa inhimillisissä koneissa, sillä erolla että  eläinten toiminnasta tekee mahdollista yksin luonto, kun taas ihminen itse on osallinen omassa toiminnassaan itsenäisenä vaikuttajana. Edellinen valitsee tai hylkää tietyn vaihtoehdon vaistonvaraisesti, jälkimmäinen vapaan tahdon perusteella. Eläin ei voi poiketa sille määrätystä säännöstä edes silloin kun se olisi sen kannalta edullista. Ihminen puolestaan poikkeaa siitä usein jopa omaksi vahingokseen…”

Jean-Jaques Rousseau: “Discourse on Inequality”

Kuurot vaikuttajat

” – Tiibetin ihmisoikeuskysymykseen vaikutetaan poliittisella tasolla, Vanhanen sanoi ja korosti, että Suomen mielestä politiikkaa ja urheilua ei pidä sotkea toisiinsa.

Vanhasen mukaan myös kisojen aikana olisi mahdollisuus käydä poliittisia keskusteluja.” (TS)

Tiibetin ihmisoikeuskysymykseen pitäisi vaikuttaa poliittisella tasolla, mutta kenelläkään tässä leudon mielipideilmaston säälittävässä peräkammarivaltiossa ei kuitenkaan ole mitään poliittista sanottavaa / tehtävää asialle: vaietaan ja lepytellään, vaihdetaan puheenaihetta ja kännykkäliittymää… tiedä sitten kuka on tuo salaperäinen “Suomi”, jonka mielestä politiikkaa ja urheilua ei pidä sotkea toisiinsa, mutta esimerkiksi itse en mitä ilmeisimmin siihen kuulu, koska minusta vaikuttaa naurettavalta, että dieetticola-pääministeri Matti Vanhanen aikoo puskea itsensä Pekingin massa-aivokuolemakisojen avajaisiin ja väittää, ettei sillä olisi mitään poliittista merkitystä, sillä sehän on suora statement vailla tulkinnanvaraa – ja sitten heti perään hän vielä lisää, että poliittisia keskusteluja voi käydä kisojen aikana… sen lisäksi, että Vanhis siis selittelee itsensä pussiin kahdella keskenään ristiriitaisella lausunnolla, hän myös vilpittömästi ilmoittautuu starttipistoolia pitelevään teloitusjoukkoon, jonka edessä stadionin seinää vasten on sakea joukko tiibetiläisiä, joita ystävälliset kiinalaispoliisit pitelevät otteessaan – ja ei muuta kuin ampumaan Matti, ja Matti osuu, koska on nähnyt telkkarista miten se kaikki tehdään… lisäksi tämä jo kuukauden päivät jatkunut kädenvääntö siitä, ovatko politiikka ja olympialaiset kytköksissä toisiinsa on autistisella tasolla: totta kai ne ovat… miten joku ammattilaisurheilun kaltainen kokonaan keinotekoinen sfääri edes voisi olla autonominen suhteessa sitä ylläpitävien maiden politiikkaan? …yhtä outo näkökulma kuin se, että liian harvoin kuolontapauksia enää nykyään aiheuttava autourheilu voisi auttaa hillitsemään ilmastonmuutosta lisäämällä ihmisten tietoisuutta, kun tietoisuus lisääntyy pääosin tupakasta ja kaljasta, joita terhakkaat Formula-mulkut mainostavat kiesiensä kylkipaloissa …ja miten taulapäiset urheiljat kehtaavat käyttää argumenttia, että “me menemme Pekingiin vain kilpailemaan”, kun samaan aikaan elämästä ja kuolemasta taitetaan peistä kisakylän muurien takana, jonne kukaan ei arvaa katsoa, ettei joutuisi miettimään kuinka näin voi olla – kunhan saa juosta ympäri, hypätä hiekkaan ja heittää esineitä pitkälle, siinä elämänarvot, ei politiikkaa kiitos… kenties olisi syytä palkata Kiinan ystävällinen hallinto pieksemään olympiajoukkue ja ministerit, mitalit voisi sulattaa aseiksi, jotta pahimmat valloittajat, urheilijat ja jästipääpoliitikot saadettaisiin pidettyä pois maasta.

Karhua tanssittavat

YLE:n vakavan leikkimielisesti runoa kilpailuttava pysti Tanssiva karhu on jälleen jaossa… puntarissa on uutisen mukaan kuusi teosta, Catharina Gripenbergin Ta min hand, det vore underligt, Satu Mannisen Sateeseen unohdettu saari, Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä, Saila Susiluodon Missä leikki loppuu, Juhana Vähäsen Avaa tule ja Thomas Warburtonin Tid efter annan… jos minä olisin diktaattori, mutta en ole… vaan esitän yhtä kaikki valistuneen arvioini, sillä olen sattumalta laatinut kritiikin kaikista mukana olevista suomenkielisistä teoksista (valistuvaksi vaativa penkokoon Turun Sanomien kulttuurisivujen arkistoa): suokaa tunnustus Satu Mannisen kauniille teokselle, ettekä tee virhettä (no, ei muutaman muunkaan valinta mikään varsinainen oikeusmurha olisi, se on todettava) …tosin ounastelen, että jos olisi lukenut Gripenbergin kirjan kielellä jonka kautta se avautuisi paremmin kuin Ruhnama, voisin kallistua sen puolelle, koska Gripenbergin suomennettu valikoima on valloittavan hieno… olen ilmeisesti hyvällä tuulella, kun en keksi tästä listasta mitään painokelvotonta sanottavaa, kuten tavallista – jäädään odottamaan.

Siirtomaapallo, eli vapaan lehdistön puolustus akateemisia puoskareita vastaan

“Monet ovat panneet merkille sen huomattavan eron siinä kuinka lehdistö ja toisaalta vierailevat tutkijat kuvaavat näkemiään asioita. Se ei taatusti ole yllätys. Jokainen noudattaa oman alansa konsteja. Toimittajan työnä on kuvailla mitä hän näkee silmiensä edessä ja monet ovat tehneet sen rohkeasti ja jopa loistavasti. Siirtomaajohtajan huolena on puolestaan saada oikeutettua se mitä hän on tehnyt ja mitä vielä toivoo tekevänsä, ja – jos hänkin on “alansa ammattilainen” – rakentaa asianmukainen ideologinen suoja osoittaakseen sen, että olemme oikeudenmukaisia ja rehtejä siinä mitä teemme ja tehdäkseen lopun kiusallisista epäilyksistä. Toinen näkee moraalisen alennustilan ja rähjäiset slummit, toinen vaurautta ja hyvinvointia. Ja jos hyväntahtoinen kelpo Setä Samuli silloin tällöin huiskii tomua erehdyksessä jonkun päälle, ei varmasti ole aiheellista kiukutella.”

Noam Chomsky: ”Esseitä anarkismista” (teksti Objektiivisuus ja liberaali tutkimus, 1969. Teos ilmestyy Sammakolta 2009)