Célittelyä

Luulin jo lukeneeni kaiken mikä mestarilliselta Louis-Ferdinand Célineltä on englanniksi käännetty, mutta Lontoossa törmäsin mielenkiintoiseen kaksikieliseen editioon teoksesta Conversations with Professor Y (”Entretiens avec le Professeur Y” 1955), joka on Célinen ensimmäinen julkaistu teos hänen palattuaan Ranskaan maanpaon ja vankilan jälkeen sylissään kirjoituskone, kissa ja kasa natsisyytöksiä, vastassaan vihamielisyys / unohdus ja varkaiden tyhjentämä kämppä… teos on fiktiivinen keskustelu tuntemattomaksi jäävän professorin kanssa (joka myöhemmin identifioituukin everstiksi, jolla on eturauhasongelmia) pariisilaisessa puistossa… siinä Célinen alituinen alter ego Céline selvittää raivokkaassa puuskaassa omaa kirjallista työtään ja etenkin tyyliään, pieksee sanoillaan akateemisen kirjallisuus- ja taidemaailman, eritoten populaarit viihteet ja “iljettävien rakkauslaulujen sepittäjät” …pamfletti on maaninen ravistus, joka kuuluisi jokaisen kirjallisuutta opiskelevan peruslukemistoon, mutta jota epäilen kenenkään heistä lukeneen, ainakin jos vielä hautuvat akatemioissaan… Céline selvittää omaa tyyliään eräänlaisena ‘emotiivisena puheäänen litterointina’ kriitikoiden sanoja vastaan ja pilkkaa omaa kustantajaansa suin päin… parasta antia Célinen ystäville on tietenkin kirjallisen tyylin persoonallinen kuvaus persoonallisen kirjallisen tyylin itsensä kautta (joka on ainoa mahdollisuus tutkia kirjallisuutta) …pääasiallisessa metaforassaan Céline vertaa kirjoitustaan Pariisin metroverkkoon, jonka raiteet hän on taivuttanut kieroiksi, johon kaikki rakennukset, sillat, ihmiset ja ylipäänsä mikä hyvänsä upotetaan maan pinnalta, eikä matka pysähdy koskaan – haastattelija tietenkin menettää järkensä teoksen loppua kohden, hänestäkin tulee tyylin uhri… lisäksi salaperäisen kolmen pisteet arvoitus ekspilikoidaan julki (joudun suomentamaan englannin kautta):

“OK! …minun kolme pistettäni! …ovatko ihmiset ikinä moittineet minua niistä! he ovat lässyttäneet kolmesta pisteestäni loputtomiin! …’Ah! hänen kolme pistettään! …Ah, hänen kolme pistettään! Hän ei osaa lopettaa lauseitaan!’ Jokainen mahdollinen typeryys! …jokaikinen, eversti hyvä!”

“Entä sitten?”

“Lähde psss! psss! …kuselle siitä, eversti! Ja mikä on oma mielipiteesi, eversti?”

“Noiden kolmen pisteen sijaan voisit yhtä hyvin laittaa muutaman sanan, niin minä ajattelen!”

“Paskat, eversti! Täyttä paskaa! …se ei onnistu tarinassa jossa on tunnelataus! …eihän Van Goghiakaan moitita muodottomista kirkontorneista? Vlaminckia vinossa olevista olkikatoista? …Boschia päättömistä ja hännättömistä olioistaan! …Debussya välinpitämättömyydestään tahtia kohtaan? tai Honeggeria! …eikö minulla ole samoja oikeuksia? eikö? Onko minulla ainoastaan oikeus seurata sääntöjä? …Akatemian tarjoamia rytmejä? …vastenmielistä!”

“Kyllä, mutta silti – sinun kolme pistettäsi? …sinun kolme pistettäsi?”

“Minun kolme pistettäni ovat korvaamattomat! …korvaamattomat, myrskyä! …toistan: erottamattomia metrostani! ymmärräthän, eversti?”

(Céline: “Conversations with Professor Y”, 1955)