“Simulaattorista pois noustessani liukastuin banaaninkuoreen ja se oli kauhea juttu.”

Jokaiselle tätä nykyä tapahtuvalle traagiselle onnettomuudelle tai julmalle tempaukselle todellinen kädenojennus on se, että paikalle ryntää aina yksin tein liuta asianlaitaa todistavaa televisuaalista mediaväkeä, joiden keinuvien kameroiden kuvaamista, nopeilla leikkauksilla ryyditetyistä potpureista tulee heti mieleen jonkun tutun fiktiosarjan tomerat tapahtumat, televisiotuotteen kasvonpiirteet… jos mikä hyvänsä Espanjan bussiturman tai Jokelan ampumistapauksen kaltainen ikävä tapahtuma jäisi kuvaamatta, me joutuisimme soveltamaan niihin täysin poikkeavaa suhtautumistapaa, konkurssiin jo aikaa sitten joutuneita kuvittelua ja myötätuntoa… nykyään ainoa referenssipinta tapahtumille, joita hyvin harvoin todistamme ensi käden tietona, on nimenomaan televisiofiktio… koska ihmiset, jotka eivät ole mukana järkyttävissä tapahtumissa, saavat tiedon ja kuvan (sic) niistä television kautta, he myös tulkitisevat näkemänsä pitkälti fiktion käsittein… en tarkoita, etteivätkö ihmiset ymmärtäisi, että jotain on todella tapahtunut, vaan viittaan siihen, että ainoa kokemus johon tiettyä traagista (jopa tällaisetkin käsitteet implikoivat fiktiivisyyttä, kuten myös Jokelan tai Virginian pum pum -tapausten kohdalla käytetty “ammuskeludraama”) tapahtumaa voi verrata, on nimenomaan televisiosta peräisin (myös nykyiset uutislähetykset toimivat draamafiktion mallien perusteella ja sellaisina niitä myös osana ohjelmavirtaa katsotaan): me näemme kymmeniä murhia ja onnettomuuksia päivässä, satoja jos onnistumme katsomaan tarpeeseen tuotettuja ohjelmia asiattomiin aikoihin… emme järkyty näistä tapauksista, koska niitä ei ole tapahtunut oikeasti (emme järkyty siitä huolimatta, että samaan tahtiin ympäri maailman tapahtuu aivan todellisia onnettomuuksia & murhia, vaikka niissä ei olekaan mukana Suomen kansalaisia tai Gil Grissomia) ja voimme huoletta niitä katsoessamme syödä teurastustyyliin tapettuja eläimiä amerikkalaiseen tapaan… meillä ei ole valmista reaktiota järkyttäviä tilanteita varten – jos emme näkisi niitä televisiosta, joutuisimme todella pohtimaan tunteitamme, mutta koska ne muutetaan televisioksi, jota katsomme aina draamana (oli kyseessä sitten “asiaohjelma” tai satu), turvaudumme luonnollisesti lähimpään mahdolliseen verrokkiin, fiktion tapaukseen, spektaakkeliin (olemme periaatteessa nähneet sen kaiken jo aiemmin) …kuinka monta kertaa Jokelan tapauksen tai New Yorkin syyskuun 2001 tapahtumien jälkeen haastatellut sanoivat, että “eivät voi uskoa tätä todeksi” tai että “se oli kuin elokuvasta” – ja juuri siksi, että ovat soveltaneen fiktion malleja esitettyyn todellisuuteen.

Quote of the Day: vapauden taakka

“Jokaisessa eläimessä näen ainoastaan vilpittömän koneen, jolle luonto on antanut aistit sen itsensä elävöittämiseksi ja suojelemiseksi tiettyyn pisteeseen saakka kaikelta, jonka on mahdollista tuhota se tai järkyttää sitä. Havaitsen tismalleen saman asian kaikissa inhimillisissä koneissa, sillä erolla että  eläinten toiminnasta tekee mahdollista yksin luonto, kun taas ihminen itse on osallinen omassa toiminnassaan itsenäisenä vaikuttajana. Edellinen valitsee tai hylkää tietyn vaihtoehdon vaistonvaraisesti, jälkimmäinen vapaan tahdon perusteella. Eläin ei voi poiketa sille määrätystä säännöstä edes silloin kun se olisi sen kannalta edullista. Ihminen puolestaan poikkeaa siitä usein jopa omaksi vahingokseen…”

Jean-Jaques Rousseau: “Discourse on Inequality”