Pieni siivu todellista utopiaa ja sen heiveröisyys, eli mitä Orwell toimitti Barcelonassa vuoden 1936 lopulla ja anarkistisen vallankumouksen mahdollisuus

“Se oli ensimmäinen kerta kun olin koskaan ollut kaupungissa, jossa työväenluokka oli ohjaksissa. Käytännössä jokainen mahdollinen rakennus oli työläisten hallussa ja oli punaisten tai anarkistien punamustien lippujen verhoama. Jokaiseen seinään oli raapustettu vasara ja sirppi sekä vallankumouksellisten puolueiden kirjainlyhenteitä. Miltei jokainen kirkko oli tyhjennetty ja pyhäinkuvat poltettu. Työväestä koostuvat ryhmät tuhosivat järjestelmällisesti kirkkoja siellä täällä. Jokaisen kaupan ja kahvilan edustalla oli kirjoitus, joka kertoi että se oli kollektivoitu – jopa kengänkiillottajat olivat mukana kollektivoinnissa, ja heidän laatikkonsa oli maalattu punamustiksi. Tarjoilijat ja myyjät katsoivat silmiin ja kohtelivat kaikkia tasavertaisina. Nöyristelevä ja seremoniallinen puhetapa olivat molemmat väliaikaisesti kadonneet. Kukaan ei sanonut “senor” tai “don” tai edes “usted”, vaan jokainen kutsui toista “toveriksi”, sinutteli ja sanoi “salud!” sen sijaan, että olisi käyttänyt muotoa “buenos dias.” Tipin antaminen oli lainvastaista Primo de Riveran ajasta lähtien. Melkein ensimmäisiä kokemuksiani oli läksytys, jonka sain hotellinjohtajalta kun yritin tipata hissipoikaa. Yksityiskäyttöön tarkoitettuja autoja ei ollut, ne oli kaikki pakkolunastettu, ja kaikki raitiovaunut, taksit ja muut liikennevälineet oli maalattu punaisella ja mustalla. Vallankumousjulisteita oli kaikkialla, ne pistivät silmään seinistä puhtaan punaisina ja sinisinä, mikä sai harvat jäljelle jääneet mainokset vaikuttamaan kuraläiskiltä. Kaupungin leveällä keskusvaltimolla Ramblasilla, jossa ihmisryhmät virtasivat jatkuvasti edestakaisin, kovaääniset mylvivät vallankumouslauluja koko päivän aina myöhään yöhön saakka. Kummallisinta oli kuitenkin se miltä ihmiset näyttivät. Ulkoisesti tarkasteltuna Barcelona oli kaupunki, josta vauraat luokat olivat käytännössä kadonneet kokonaan. Lukuun ottamatta joitain naisia ja ulkomaalaisia, siellä ei ollut “siististi pukeutunutta” väkeä ollenkaan. Käytännössä jokainen oli pukeutunut työväenluokan vaatteisiin tai erilaisiin sinisiin armeijan asuihin. Kaikki se oli outoa ja liikuttavaa. Siellä oli paljon asioita, joita en ymmärtänyt ja joista en edes pitänyt, mutta huomasin välittömästi, että se oli asiaintila, jonka puolesta kannatti taistella. Uskoin myös, että asiat olivat sitä miltä ne näyttivät, että tämä tosiaan oli työläisten valtio ja että koko porvarisluokka oli joko paennut, tapettu tai vapaaehtoisesti asettunut työläisten puolelle. En ymmärtänyt, että suuri joukko hyvinvoivia porvareita yksinkertaisesti piti matalaa profiilia tai naamioitui proletariaatiksi tilanteen vaatimalla tavalla… Ainakin oman arvioni mukaan ihmiset olivat tyytyväisiä ja toiveikkaita. Työttömyyttä ei ollut, ja eläminen oli hyvn halpaa. Vain harvoja selvästi puutteenalaisia ihmisiä näkyi missään, eikä kerjäläisiä ollut mustalaisia lukuunottamatta. Ennnen kaikkea uskottiin vallankumoukseen ja tulevaisuuteen – tunnettiin, että äkkiä oli päästy tasa-arvon ja vapauden aikakauteen. Ihmiset yrittivät käyttäytyä ihmisten tapaan kapitalistisen koneiston hammasrattaiden sijaan. Parturinpuodissa oli anarkistisia ilmoituksia (parturit olivat eniten anarkisteja), jotka juhlallisesti selittivät, että parturit eivät olleet enää orjia. Kaduilla oli värikkäitä ilmoituksia, jotka vetosivat prostituoituja lopettamaan ammattinsa. Kenelle hyvänsä kovaksikeitetystä, ivallisesti virnuilevasta englantia puhuvien rotujen kulttuurista saapuvalle siinä kaikessa tosikkomaisuudessa, jolla nämä idealistiset espanjalaiset suhtautuivat kuluneisiin vallankumousfraaseihin, oli jotain liikuttavaa. Siihen aikaan naiiveimmat vallankumousballadit, jotka kertoivat proletaarien veljeydestä ja Mussolinin ilkeydestä, menivät kaduilla kaupaksi muutaman centimen hintaan. Näin usein lukutaidottoman sotilaan ostavan jonkun laulun, työläästi selvittävän itselleen sen sanat ja sitten kun hän ymmärsi mistä on kyse, alkavan laulaa sitä sopivassa nuotissa.”

George Orwell (lainattu Noam Chomskyn teoksessa “Anarkismista”, suom. Ville-Juhani Sutinen)

Manimalfunction

Eläintensuojelun perustelu ei milloinkaan voi olla se sentimentaalinen seikka, että eläimet ovat niin paljon kaltaisiamme, vaan nimenomaan se, että ne riittävästi poikkeavat meistä ihmisistä, jotta niiden ei voi otaksua aiheuttavan vastaavanlaista tuhoa maapallolle sen jälkeen kun ihmiset ovat kadonneet – jos ihminen ei ehdi tuhota kaikkia muita eläinlajeja ennen oman lajinsa tuhoamista, jäljellä on vielä toivoa.