Välihuomio kirjahyllystä luettavaa etsiessä
toukokuu 13, 2008
Matkan aikana luettu Georges Perecin Elämä käyttöohje. Romaaneja (”La vie mode d’emploi. Romans”) on tietenkin luvattoman hieno kirja siitä huolimatta että se ajoittain vaikuttaa viimeistelemättömältä tavalla, jolla en tarkoita teoksen fantastista estetisoitua orgaanista fragmentaarisuutta… ei siitä pääse mihinkään, että ranskalaisessa traditiossa kasvaneet sen osaavat, kirjallisuuden, elokuvan, miksei kuvataiteenkin, filosofian samoin… 50-luvun jälkeen mitään yhtä merkittävää ei ole muualla tehty samassa mittakaavassa etenkään proosan puolella… Yhdysvalloista muutamia poikkeuksia, sovitaan niin, mutta koko tasoa tarkastellen Etelä-Amerikkakin on paljon mielenkiintoisempi kuin hyperrepresentaation sisässä kieppuvat insinöörit… en edes jaksa ottaa Suomea puheeksi tässä vaiheessa, niin kelvotonta kuultavaa oli viime viikolla jonain päivänä YLE:n Kultakuumeessa käyty keskustelu kotimaisesta proosasta… kotimainen kertomakirjallisuus on yleistasolla todella siksi pöhöttynyt meren huuhtelema ruumis, että keskustelukin siitä on laimeaa sipuliteetä… seuraavaksi poimin näköjään käteeni Andre Belyin leimahtavat sirpaleisen romaanin Peterburg, josta pidin ainakin kolme, neljä vuotta sitten, saa nähdä.
toukokuu 14, 2008 at 8:17 pm
Jos puhut siitä samasta hätäpaskan vaikutelmasta, joka minullekin tuosta Perecistä jäi, niin intentionaalista ja temaattista se ainakin minulle oli.
Muistan miettineeni lukiessani: niin, elämä ei ole kuunaan valmis (yms jne), ja tarpeeksi hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan sen tekstin sisälle ilman että lopputulos nähtävästi kärsii. Tai kärsii tietenkin, mutta palataan sitten vaikka siihen kysymykseen esteettisestä ja hiotusta ja siitä, kun sanotaan jotain.
Etelä-Amerikkalaiseen pitäisi kyllä tutustua näitä osin väkinäisiä gabriel garcioja ja cortazarien heikompia tekeleitä enemmin. Vaikka kai se Cortazarkin on loppuviimekädessämetreillä ranskalaisena luettava. Vai onko? Tätä mää oon miettinyt oíkeestaan aika paljon. Kun toisaalta on, mutta sitten taas joku kronoopeista ja faameista on niin puhtaan ei-ranskalaista hykertelyä kun vaan hykerrellä voi.
toukokuu 14, 2008 at 8:34 pm
Joo, uskoisinpa että olemme saman ilmiön äärellä – tahallista hutilointia, reunoille kusemista, mutta laatukamaa joka sillä alleviivaa metodiaan… ja toki tarkoituksellista, mutta kenties parissa kohdassa vähän amatöörimaista (ikään kuin ad hoc -perustelu)…sama fiilis jäi muuten sinänsä Perecin hauskasta pikkupalasta “W eli lapsuudenmuisto.” En ole koskaan uskonut esteettiseen hiontiin, mutta välillä lukiessa tuntui ikävästi kuin istuisi Perecin perseellä ja Perec ajattelisi: tekee mieli kapakkaan, lopetan luvun jotenkin ja perustelen sen keskeneräisyyden estetiikalla.
Yhtä kaikki tuo oli vain minimaalinen osa yhtä maailman parhaista romaaneista.
Muuten, kyllä tuo Belyin “Peterburg” on laadukas, kannattaa tarkistaa jos et ole lukenut… Etelä-Amerikan kamaa (johon muuten itse kyllä lasken Cortazarin, jonka “Ruutuhyppelyä” ei tosin ollut Perecin “Elämä käyttöohjeen” tasoinen) saa onneksi englannin kielellä runsaasti, jotain piti vielä sanomani espanjalaista, mutta miksen muista mitä… palatkoon mieleen tuonnempana.
toukokuu 14, 2008 at 8:40 pm
Etelä-Amerikkalaiseen en ole ikinä onnistunut viehtymään lukuisista yrityksistä huolimatta. Vaikka poliittisesti kepeitä ovatkin ja jotain maagista on havaittavissa niin siltikin suu kuivuu liiaksi.
toukokuu 14, 2008 at 9:38 pm
Viitannet 50-60-lukujen Etelä-Amerikan kirjabuumiin – siellä on yksittäisiä helmiä, mutta itse olen aina vierastanut sitä nk. “maagista realismia”, enkä esim Marquezista juurikaan pidä (mitä ei kai pitäisi sanoa ääneen) …mutta uusista kirjoittajista raakaa ja vähintään poliittista, kenties edelliselle sukupolvelle hieman liiankin kärkkäästi vinoilevaa laatua suoltavat Ricardo Piglia tai Giannina Braschi muun muassa ovat eri tyyppisiä… mutta se ranskalainen, ei siitä mihinkään pääse.