Orja, palvelija vai puoliso?

”Omistamisen tavat ovat siis perimmäiseltä luonteeltaan katoavaisia ja sitä paitsi jatkuvasti alttiita jäämään sellaisten korvaavien muotojen jalkoihin, joita kehittyvässä yhteiskunnassa koko ajan ilmaantuu esiin. On kuitenkin yksi rikkaus, joka pysyy ja säilyy ja jonka arvoa ja käyttökelpoisuutta ihmeellisimmätkään keksintömme eivät voi vähentää hitustakaan, vaan ne pikemminkin tekevät sen kokonaisuudesta vain selkeämmän ja yleismaailmallisemman. Planeetta, jolla elämme, on kestänyt miljoonia vuosia ja lajimme on vasta nousemassa raakalaismaisesta vaiheestaan. Ne meistä, jotka uskovat että luonnon takana piilee suurempi tarkoitus, eivät voi ajatella että planeettamme elämänkulku katkeaisi äkisti lyhyeen nyt kun ihmisten sydämissä orastaa uusi toivo. Kun olemme jo oppineet tuntemaan muutamia luonnon vähemmän hämäristä salaisuuksista, löydämme uurastuksen ja tuskan kautta vielä jalompia käyttötarkoituksia sen äärettömille aarteille. Käytännön vuoksi voimme ajatella maapalloa ikuisena.”

Ebenezer Howard: ”Huomispäivän puutarhakaupungit” (1898)

*

”Sitten koitti aika, jolloin alue oli täynnä. Kun väestö kasvaa viisinkertaiseksi joka kolmaskymmenes vuosi, maan rajat tulevat pian vastaan, etenkin pienessä Herlandissa. He hankkiutuivat hyvin nopeasti eroon kaikesta laidunmaata käyttävästä karjasta — lampaista aivan viimeiseksi, muistaakseni. He olivat myös kehittäneet maatalousvaltaisen järjestelmän, jollaisesta en ole milloinkaan aiemmin kuullut. Sen yhteyteen liittyivät myös metsät hedelmä- ja pähkinäpuineen. Mutta tekivät he mitä hyvänsä, pian oltiin tilanteessa, jolloin heidän oli äkillisesti kohdattava “väestönkasvun tuoma paine”. Kansan olot alkoivat käydä ahtaiksi ja siitä seurasi välttämättä elintason lasku. Kuinka naiset kansa sitten ratkaisi ongelman? Se ei tapahtunut “olemassaolon kamppailun” kautta, mikä olisi johtanut ainoastaan ikuiseen tuskissaan vääntelehtivien alikehittyneiden väkijoukkojen keskinäiseen taisteluun tilasta, jossa muutama ihminen on muita ylempänä väliaikaisesti ja suuret joukot murskautuvat alatasolla. Se olisi ollut ainoastaan vaivaisten ja rappioon ajautuneiden ihmisten toivoton kasvualusta vailla tyyneyttä tai rauhaa, vailla mahdollisuutta kehittää jaloja ominaisuuksia kansan keskellä. He eivät myöskään aloittaneet  kansastaan huolehtiakseen rosvoavia tutkimusmatkoja saadakseen lisää maata tai ruokaa joltain muulta. Ei laisinkaan. Neuvosto kokoontui pohtimaan asiaa. He olivat selvästi väkeviä ajattelijoita. Lopulta todettiin: “Kun ponnistelemme kaikkemme, on mahdollista että tietty määrä ihmisiä asuu tässä maassa niiden rauhan, turvan, terveyden, kauneuden ja kehityksen standardien mukaisesti joita vaadimme. Olkoon niin. Emme siis tee enempää ihmisiä.”

Charlotte Perkins Gilman: ”Herland” (1915)

Näissä katkelmissa ilmenee mielenkiintoinen ajattelutapojen paradigman muutos, joka on ainakin osaltaan vaikuttanut siihen varhaiseen ekologiseen ajatteluun, joka kehkeytyy suomentamassani, ensi keväänä ilmestyvässä Charlotte Perkins Gilmanin feministisessä utopiassa Herland… suhteessa edelliseen, toimeksiannosta parhaillaan suomentamaani Ebenezer Howardin teokseen Huomispäivän puutarhakaupungit maapallo ja luonto vaikuttavat Gilmanilla herkemmiltä, alttiimmilta tuhoutumaan… toki syitä ajattelun poikkeavuuteen voi olla muitakin (vakaumus, etiikka, yksilölliset painotukset jne.), mutta mielelläni rakentaisin jonkinlaisen asteittain kavahtaneen taitekohdan luonnon pohjattoman hyödyntämisen ja sen varjelemisen välillä juuri 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle (joskin sitä esitti tavallaan jo William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia [kiitos Teemu M. - seuraavalla kerralla uudestaan] vuonna 1890) – utopiaromaanin tapauksessa on tietenkin kliseistä esittää miten paljon “aikaansa edellä” kirjoittaja on ollut tai mitä profetioita hän on onnistunut esittämään, mutta ekologisen ajattelun sekä esimerkiksi (ja eritoten) teollisen maito- ja lihatuotannon hävittämisen kohdalla tätä ei voi välttää Gilmanin utopiamaailmassa – tämä osoittaa ainakin se kuinka paljon me totumme pitämään tiettyjä kammottavuuksia itsestäänselvyyksinä jos kasvamme niiden parissa… juuri tämänkaltainen perspektiivin sysääminen vinoon saa meidät kenties näkemään oman brutaaliutemme… Howardin – kehtaisinko sanoa – maskuliinisessa maailmassa ekologinen eläminen on kyllä suurin hyve, mutta luonto näyttäytyy edelleen ihmistä varten käytettävissä olevana varastona, kun taas Gilmanilla se on jonkinlainen harmoninen kumppani, jolle annetaan myös jotain vastineena… luonnon kiertokulun käyttö sen omilla ehdoilla pikemminkin kuin ihmisen tarpeisiin on Gilmanin maailmalle tärkeä, kun Howard korostaa sitä, että kaupungin käsitettä olisi muutettava siten, että luonto tulisi lähemmäs ihmistä (mutta ei ihminen lähemmäs luontoa) – näen siis, että nyrjähdys varhaisten ekologisten ajattelijoiden (Howard, Morris) ja heidän varhaisten jälkeläistensä (Gilman jne.) välillä on nimenomaan siinä, että vaikka kumpikin nostaa luontoarvot korkealle, luonto ei ole enää hyväksikäytetty kohde… Howard ikään kuin antaa orjalle ihmisarvon ja pyytää hänet lounaspöytään kyökin puolelta, mutta tämä pysyy kuitenkin palvelijana, kun taas Gilman vapauttaa palvelijat tasa-arvoisiksi entisen isäntiensä kanssa, minkä seurauksena dikotomiat hajoavat (esimerkiksi tiedettä ja taidetta ei Herlandissa enää erotella länsimaisen tehokkuusajattelun tapaan, vaan tiede sulautuu osittain taiteeseen ja päinvastoin – tulokset ovat erilaisia kuin silkassa funktionaalisessa pyristelyssä) – “kaikki mikä tuli maasta myös palasi sinne.”

Lestistään rimpuilevista

Kuten olen ennenkin riitasointuiseen pasuunaan puhaltanut, kirjailijaksi tulemisen halun on ehdottomasti sijaittava jossain muualla kuin pyrkimyksessä tulla kutsutuksi “kirjailijan” nimellä hölynpölymedioiden “artikkeleissa” tai värikkäitä drinksuja tarjoilevien punaniskabaarien tiskeillä, kuten niin monen tektsibulvaanin tapauksessa nykyään ikävä kyllä on… en tohdi pidemmin naarata sitä, miksi hyviksi kirjailijoiksi ryhdytään: syyt tuskin ovat sen kummallisemmat kuin sairaanhoitajan, lentokapteenin, LVI-asentajan tai matonkutojan ammateissa – niihin kaikkiin näet liittyy oma tekninen ja luova hienovaraisuutensa, kunnianhimo ja pyrkimys vaikuttaa ihmisiin tai ainakin heitä ympäröivään todellisuuteen, siis aivan samoin kuin kirjallisuudenkin tapauksessa… ainakaan mitään taiteilijamyyttiä on turha elättää, mutta toki jokin voimakas halu alalle on sellaisella joka on valmis tyytymään epävarmaan pikkunakkitoimeentuloon vakaan keskitulon sijaan (tai sitten me emme vain osaa mitään muuta) …mieleen muuten kolahti arvostelukappaleita hakiessa, että jos uskoisimme sinisin silmin ja pellavapäin kustantamoiden tiedotteisiin olisi Suomessa yhtä paljon “lupaavimpiin nuoriin kansainvälisiin kirjailijoihin” lukeutuvia ja “klassikoarvon saavuttaneita tekijöitä” kuin on kirjailijoitakin – ei ole, jotkut heistä ovat väärässä paikassa, liian moni…

Palasia irrallisista kertomuksista: kartano ja kaaosteoria -30

“Se on ainakin osittain, pala palalta, kuin kokongeista kelattua, silkkipaperinohutta ja yrittää lentää, saa aikaan maanvyöryn tai aivastuksen aivan muualla, paljon pieniä kolikoita kuin huonoja lupauksia, pitämättömiä, kiertämään luotuja, pörssi on romahtanut, katulyhdyt vetävät yöperhosia puoleensa, eikä tämä kuitenkaan ole pelkkää burettea: siis levitä siipesi, arvon lukija, asettele välineistö – etenkin tähän huoneeseen lavastetut monilukuiset linssit ja peilit – siten, että näet neljännestä huoneesta kaikkiin muihin, ajattele paikkaansa vaihtavien oviaukkojen slapstick-yllätyksellisyyttä, vähintään caligarimaisia perspektiivejä ja kokonaisuuksia, jotka vaikuttavat itseriittoisilta ja mahdottomilta purkaa, mutta kyhätään käyttämällä monimutkaista taittotekniikkaa, tarkasti hiottuja linssejä, tarkoituksellisia vääristymiä, kunnes sommitelma on, tai vaikuttaa olevan täydellinen ja etäisyys imettävissä suppilon sisään valitun alan laajuudelta. Kaikki se, jotta ei jäisi erehtymisen mahdollisuutta, aihelmia, ainoastaan itse laite, neula joka työnnetään perhosen läpi, kun se asetetaan lasilevyn alle, hiljaisuuteen, nimilappu nekrologinaan.”

Fiktion estetiikasta, tositarina

Miksi / mistä se sinnikäs ja parkkiintunut asenne, että epätodellisuuksia ja kuviteltuja maailmoja voi olla kuinka monta hyvänsä, mutta “todellisia maailmoja” ainoastaan yksi oikea? Miksei niitä ole yhtä monta – tai vaikka saman tien nurin: miksei ole ainoastaan yhtä kuviteltua maailmaa ja lukuisia todellisia?  Mistä johtuu “todellisen” yksinvalta, eräänlainen veto-oikeus suhteessa muihin maailmoihin? (Näistä lauseista tietenkin huomaa, että ongelma on väkevästi myös käsitteellinen, kieleen manattu). Minua häiritsee itsepintaisuus, joka tähän loogisen mahdottomuuteen sisältyy: koska kuviteltujen ja todellisten maailmojen, pelien ja säännöttömän sattuman mahdollisuus tunnistetaan, niihin ei ole tarpeen pakottaa päähänpistosta syntynyttä ad hoc-sääntöä erilaisten maailmojen lukumäärästä… kirjanikkari R.L. Stevenson on sanonut, että “romaani ei taideteoksena ole olemassa sen vuoksi, että se muistuttaa elämää, joka on välttämätön ja aineellinen… vaan koska se eroaa rajattomasti todellisuudesta…” – kun tämä tulkitaan laveasti, meillä on lukuisia maailmoita, tai pikemminkin maailman olemuksia, jotka eivät ole redusoitavissa yhteen aineelliseen todellisuuteen, i.e. lukuisia todellisuuksia, jotka eivät ole epätotta ja joita meidän pitäisi arvostaa enemmän kuin ainoaksi todelliseksi kuviteltua jakojäännöstä.

SLOWWWO

Susi rajoilla vetäytyy tiedostojensa residenssiin retriitille ensi viikkoon saakka, sillä matkustan viikonlopuksi toverien Pen-puh.joht. Mallinen & kustantaja-runoilija Hytönen kera kelpo Kaliningradiin, tällä kertaa vuotuisille SLOWWWO-runofestivaaleille esiintymään… kirjailijoita on paikalla ilmeisesti melkoinen liuta sieltä täältä, ohjelmaan on liitetty runokeikkojen lisäksi salaperäinen keskiyön numero: ”Vodkaa Immanuel Kantin haudalla” – palataan ensi viikon puolivälissä, hyvät ihmiset.

Palasia irrallisista kertomuksista: 20-luvun sapekkaat luovuttajat

Iskee pöytään, mutta pöytä ei yllättäen hajoakaan, historiaa lähdetään lykkimään eteenpäin kuin vedettäisiin rintamalle unohtunutta tykkiä naapurin vajaan turvaan, salaisesti tietenkin, eikä ole merkitystä löytyykö sille myöhemmin käyttöä, tärkeintä, että se omistetaan. Luetaan aikatauluja suttuisesti painetuista sanomalehdistä, tarkastellaan kaupungin karttaa, väärän kaupungin karttaa kuin satukirjaa, joka hukuttaa seepian väkinäisyydellä jälkisävytettyjen jugend-talojen arkisuuden, unelmia kinopalatseista, ostosparatiiseista, lomista vieraissa maissa, joissa mennään katsomaan elokuvia toisista vieraista maista, yhdistyvästä mantereesta, jota vuosisataiset voimat tuuppivat kylki kylkeen kuin vastahakoista nuorta paria, mannerlaatat kuin lavetit, lykkivät mantereen riekaleita limittäin, kasaavat sitä yhteen, kukkulaksi, vuoreksi, valtavaksi torniksi… onko se tämä pakkotoimin rauennut alituinen tyytymättömyys, joka patistaa ihmistä eteenpäin, sotkemaan asiansa, haaveilemaan aina jostain muusta kuin mihin on päänsä laittanut? Sirkuslaiset kiertävät maata ja antavat joka ilta uuden esityksen… he pystyttävän värikkäät rakennelmansa, valokuvia napsitaan kuin kotipolttoista, kasvot tinttamareskin aukkojen läpi pakotettuina kuin jalkapuussa, vielä fantasian keskelläkin etsitään muutosta, jatkuvaa liikkuvuutta, joka on saatava todistaa muille (tai itselle, erityisesti itselle) tallentamalla se, ja kuva on väline, paras mahdollinen, ihminen laite sen hyvyyden todistamiseksi, huonoin mahdollinen… kukaties vanhojen kruunajaismaalausten ovaalikasvoiset osanottajat, joilla ei ollut mitään persoonallisia piirteitä, ainoastaan määrittelemätön ja kaikkialle valuva jauhemainen tuhru, ylläänkin virka- tai rituaaliasut, kaikki tilanteeseen sopivaa… ja sitten esiin marssivat nämä itsensä unohtaneet, palaneen ja valkean käden molemmille poskille iskemät köyhän miehen palisanterit, jotka eivät tunnusta mitään, koska ovat havainneet sen olevan keinotekoista, mutta tekevät nokkelina komeljanttareina tästä keinotekoisuudesta juhlan, henkilökohtaisen naamioitumisen karnevaalin – he korostavat riittiä niin pitkälle, että se menettää merkityksensä, siitä tulee parodiaa, aina kun loikataan riemusta ilmaan voi tervetulomaton napata jalkojen alta, aina kun valo hämärtyy voi olla kuka hyvänsä, muuttua jakarandaksi, kunhan pitää huolta siitä, että herää myöhään, ei välttämättä koskaan. Aikaisemmin sitoutuminen toi yhtenäisyyttä, sisäinen ommel piti, ja sen osaksi oli nivouduttava kaikin tavoin, jotta saumat eivät päästäisi lävitseen hitustakaan keinotekoisuuden merkkejä… koko matka kuitenkin lipesi lopulta hullunkurisuuteen saakka, sen yli mitä kutsuttiin käsitteellä “perillä”, sillä eihän siinä mistään muusta voinut olla kysymys kuin siitä, että pidettiin kiinni periaatteista, koska haluttiin estää hajaantuminen hinnalla millä hyvänsä – ehjä kuollut oli parempi kuin elementaaliseksi liukuva elävä, toisteltiin mantrana humisevissa päissä kuin tehdashalleissa… sitten loikataan raitiotievaunuun, neliakseliseen ruotsalaisvalmisteiseen kojeeseen, jonka filmikelan pätkää muistuttavasta ikkunarivistöstä kaupunki heijastuu katkelmina, säpäleinä, tuohenkappaleina, ja talot ovat kuin puhdetöitä, jotka joku onneton entisajan kolpotööri on pudottanut matkallaan salmen yli, pudottanut ja ne etääntyvät yhä kauemmas kuin alituiseen leviävä maito loppumattomasta tonkasta, jatkaa kunnes ylittää maan rajat, ei välitä helvettiäkään niistä, ulottaa lonkeronsa kuin mielipuolinen pianisti, jonka sormet kasvavat muihin pianoihin, kaikkiin pianoihin joista hän paukuttaa irti eri laulua jokaisesta, valtavalla taidokkuudella, mutta välittämättä mistään, ikkunasta hän näkee lipun, eikä tunnista sitä, ei sido itseään mihinkään, vaikka vain ne köydet pitäisivät kädet aisoissa, ja hän voisi viimein soittaa ainoastaan yhtä pianoa, mutta mikä mahdoton ajatus! …tarvitaan lisää tappamista, kivoja katastrofeja kuin trikooasuja, liplattavia iltoja haaveineen ja tulevaisuus, joka on aina valoisa, olkoonkin että kaasun kuhiseva parvi vaikenee ja tilalle tulee tarinan kytevä mytty.

Leipä, maito ja kaksi kapakkaa

Kuin jatkona edelliselle blogaukselle tulin katsoneeksi slovenialaisen, vuonna 2001 valmistuneen puolipitkän elokuvan Leipää ja maitoa (“Kruh in mleko”), jonka on ohjannut viime vuosina edelleen viheliäisen mielenkiintoisia elokuvia tehnyt Jan Cvitkovic… Leipää ja maitoa on lakonisen kaurismäkeläinen kuvaus slovenialaisen nimeämättömän (ja siksi yleistettävän) pikkukaupungin arkisesta lähiöstä, johon keski-ikäinen Ivan palaa perheensä (vaimo ja aikuistuva poika) luo alkoholistiparantolasta (päivää aiemmin kuin piti – lääkärilakon vuoksi) …viitekehysten ja tapakulttuurien kohtaamisessa Cvitkovicin analyysi on ällistyttävän tarkka ja mahdollisimman pienimuotoinen tutkielma kadonneen ja kadotetun sukupolven ”miehistä”, jotka luovivat kohti tavernaa omia reittejään vahvan naisen välissä… sanomattakin selvää, että Ivan ratkeaa ryyppäämään, Manowaria kuunteleva poika käyttää huumeita ja perheen äiti Sonja joutuu rahaa saadakseen siivoamaan rikkaiden koteja… Ivania muuten näyttelee Peter Musevski, ilmeinen traagisten hylkiöroolien mies, slovenian Matti Pellonpää / Markku Peltola – Musevski näet näytteli edellä mainitussa Varaosat -elokuvassa speedwayuransa jättänyttä syöpäsairasta ihmisten salakuljettajaa (voiko tämän mustemmaksi mennä?) …mustavalkoestetiikan laastarinpoistamistuskissa kylpevä Leipää ja maitoa nosti välittömästi kuin lähiluennassa ilmi monia piirteitä, joita tunnistin puheista ja asennoista Sloveniassa vieraillessani: nuorten, pienissä kaupungeissa asuvien miesten harhaileva elämä ja itsemurha-alttius (itsemurhien määrä Slovenian maaseudulla on melkein yhtä korkea kuin Suomessa), valtava ihailu ruotsalaista sosiaalidemokratiaa kohtaan, eurooppalaisuuden vimmainen ilmentäminen, nostalgian ja tulevaisuuden väliseen venyneeseen nykyhetkeen kohdistuva hermostunut pakkotyytyväisyys jne. jne. – muutenkin Balkanin alueella laadituissa elokuvissa käydään paljon väkevämmin ja kriittisemmin läpi Euroopan yhdetymistä ja sen vaikutuksia mentaalisessa tasolla kuin missään onnettomassa suomalaisessa kinotekeleessä, jossa murehditaan vain perunan hinnan nousua… miksi näin?

No Man’s Land

Slovenialaiset ovat mukavaa väkeä, entisen Jugoslavian kansoista se, joka kenties vaivattomimmin selvisi jälleen kerran yhden utopian romahtamisen mullistuksista ja itsenäistyi vailla suurempia tai ainakaan traagisempia ponnistuksia (kymmenen päivän sota) – samalla siellä kuitenkin aistii jo nyt eräänlaisen historian kiellon, etenkin nuoremmilla (eikä oikeastaan ollenkaan vanhemmilla) ihmisillä, oikeastaan heti Titon kuoleman jälkeen (johon minun aikakirjoissani ”oikea” Jugoslavia päättyy) syntyneillä sukupolvilla, jotka näennäiseurooppalaistuvat ja muuttuvat yhtä persoonattomiksi kuin vanhojen kruunajaismaalausten kasvottomat statistit… tai kenties on liian raskasta puhua ”kiellosta”, sillä asioita ei peitellä, mutta niitä yritetään karistaa itsestä kuin koira joka uinnin jälkeen puistelee märkää turkkiaan kuivaksi – tarkoituksena on elää “tavallista” elämää vailla nyrjähdyksiä: maan historiasta ei hyväksytä seikkoja, joista identiteettiä rakennettaisiin, vaan sitä kootaan uuden Euroopan simuloiduista osista, mutta hieman keinotekoisella tavalla, ikään kuin keskiarvoon pyrkien, pöytätapoja noudattaen, ketään loukkaamatta, uusasiallisesti käyttäytyen – ja kaikki vastarinta yltiöpäiselle kulutusliberalismille karisee keskimääräisestä viiniköynnöstään kesäpaikassaan ihailevalta komeljanttarilta… kontrastina Serbian kuohunnan ajan etnisille puhdistuksille uudet Slovenialaiset sukupolvet puhdistavat itseään mentaalisesti, mutta ovathan he aina olleetkin melkein keskeistä Eurooppaa, eivät Balkanin vyöhykettä… toisaalta vanhempi sukupolvi, uuden eurooppalaisen polven vanhemmat, muistelevat autuaan nostalgisina Titon aikaa: erään ystävän vanhemmilla Zalecin pikkukylässä on autotallinsa seinällä Jugoslavian kartta, johon on kiinnitetty heidän pioneeriaikansa punatähtiä – ja kyseessä on ylemmän keskiluokan mainiosti toimeentuleva perhe, jolla ei ole muuta valittamista kuin se, että nykyään kaikki on monilla muilla ihmisillä paljon huonommin – nuoret puolestaan tiesivät kummallisen vähän noista ajoista, siirsivät vastuun niiden kertomisesta muille… tähän mentaaliseen valkopesuun liittyy myös se, että uudet sukupolvet suhtautuvat anteeksipyydellen esimerkiksi paikalliseen mielenkiintoiseen ja taitavaan puhallinten täyttämään tavattoman hienoon kansanmusiikkiin, jollaista saimme kuulla niin levyltä kuin myös eräässä konsertissa, jossa siitä sai nauttia ikään kuin alustuksena sittemmin lavalle kuin lehmänpaskana levinneelle Slovenian suosituimpiin lukeutuvalle rock-bändille, joka suoraan sanottuna kuulosti tavattoman kelvottomalta keskiarvokopiolta Bon Jovin hourailulta, joltain mitä Scorpions olisi voinut oksentaa tila-auton takapenkille, ja se sai minut suunnattoman surulliseksi… kun myöhemmin kommentoin, että pidin paljon enemmän kansanmusiikista, paikalliset uuden sukupolven ystävät eivät ottaneet minua vakavasti, vaan pitivät kommenttia ironiana ja naureskelivat vaivaantuneina – heidän vanhempansa kuitenkin tajusivat mitä tarkoitin: rock oli keinotekoisuudessaan sisäilmaturvallista tila-autopoppia, järkyttävää Yhdysvalloista kuplan puhjetessa (tämäkin bändi oli aloittanut uransa -83) maahan valunutta taukopaikkojen muzakia, jolla ei ole mitään identiteettiä tai luonnetta – kansanmusiikissa ne puolestaan ovat väkevänä läsnä… otsikoitu nimi on muuten Danis Tanovicin ihan asiallinen slovenialainen elokuva Bosnian sodasta ja vuoden -93 tapahtumista, eivätkä etenkään rauhanturvaajat saa siinä juurikaan armoa – pimeämpi puoli Sloveniasta porttina Keski-Eurooppaan ja Balkanin ongelmista esitetään ainakin Damjam Kozolen elokuvassa Spare Parts (Rezervni Deli, 2003).

Just a Thought: ensyklopedinen poetiikka

Säkeet ovat väliotsikoita, jotka yrittävät tiivistetysti ilmaista sen, mitä ei koskaan tulla selittämään. Runous on ainoastaan kirjan sisällysluettelo.

Palasia irrallisista kertomuksista: elokuvan kansallinen kultakausi, informaatiosotatila

“…kenraali, jonka alta hevonen on ratsastanut pois kesken paraatin, aivan kuin istuisi huonolle tuolille hajamielisenä, sotilaiden pidätetyt naurut, juuri nurinpäin käännetystä kupista putoamaisillaan oleva hyytelöannos… ja lehdissä kirjoitetaan syistä ja seurauksista herkutellen, kalutut luut epämääräisessä kasassa kuin niillä olisi syömisen ja kylläiseksi – yltäkylläiseksi – tulemisen jälkeen vielä ikään kuin harmittomasti leikitelty, rasvaa suupielestä yhden päivän ajan valuen, sormet vanukkaassa / kaviaarissa kuin kätilöllä, ja silloin vielä voi toivoa unohdusta, mutta kun maailma unohtaa, se tekee sen vakavissaan ja harkiten kuin kasvattaisi epähuomiossa liian suuria sieniä, haisevat silakat kääritään painomusteeseen, niellään, muutetaan eläimellisen informaation muotoon ja ihmisestä tulee kansalainen ja seuraaja (hän todella nauttii informaationsa, ei enää pysyäkseen hengissä, vaan saadakseen todistaa omaa olemassaoloaan syömällä ylen määrin, ahmien holtittomasti ja tavattoman sotkuisesti). Lapset, jotka on kiinnitetty toisiinsa naruin kuin teuraseläimet, tyylitajuttomien katujen määräysvalta ja tiiliskivien / nyrkkien edustuksellinen demokratia… hänet asetetaan tarkastelemaan ympäristöään ainoastaan eri välineiden kautta, eikä ennen pitkää ole olemassa maailmaa, jos sitä ei tallenneta ensin ja esitetä vasta sen jälkeen muodossa, joka voidaan lukea toden katoamisen kuvauksena, ainoana hallittavana muotona niin kuin puhuvat papukaijat häkeissään tai avioliittolupaus, mutta peilit eivät milloinkaan vangitse, niillä on luonteensa, joka muodostuu ainoastaan muista luonteista, ohimenevistä ja liukuvista hahmoista, jotka eivät muutu kohdattavaksi, sillä kukaan ei niitä tallenna… tuoksut vangitaan hajuvesipulloihin, joita sievät tai sieviä säälittävissä hepenissään matkivat lintujen tapaan kompuroivat neitokaiset hieraisevat ranteeseensa ja puhuvat Pariisin löyhkäävästä teeskentelystä kuvakorttien tapaan parsiakseen kasaan kelvotonta itsetuntoaan, jonka kotimaan pieneliöiden bakteerikanta heille tarjoilee päivän erikoisena… ja he törmäävät umpimielisiin puolihulluihin kaurapellosta repäistyihin miehiin, jotka asusteissaan muistuttavat kauniin päiväpeiton tai pitsisen alusliinan alle miten kuten kätkettyä ruosteista veistä, jolla joku naapureista on vasta puukotettu rahan / rakkauden vuoksi… ja nämä kaksi menevät yhteen, lomittuvat kelvottomasti, mutta pysyvät kiinni toisissaan painovoimaa pilkkaavin sitein: rakkaus on kuvattava elokuvaksi, jonka yhdestä valmiista versiosta taotaan satoja ja tuhansia muunnelmia Hollywoodin pihatonttuimperiumissa… hämärien ja tunkkaisten pikkukaupunkien liukkauden kinojen takapenkeille lähdetään tuijottamaan näitä kuvauksia jostain, mitä todellisuus voi parhaina hetkinään vain sairastaa fataalisesti, mukana suuri pussi kotitekoisia nekkuja ja samassa paikassa muovailtua teennäistä häveliäisyyttä, joka on kuin liian paljon vaaleanpunaista saippuaa korvien pesemiseen. Tuntoaisti korvataan nopeudella, jossa kaikki tunto häviää, jalat irtoavat maasta ja ihmisen kokoon niitattu vitsakimppu nousee itsensä yläpuolelle, epäorgaaniseksi hengen, oksien ja ruostuneen auran yhdistelmäksi, jonka järjestelmä muuttaa maailmaa hitaasti kasvuaineeksi ja lopulta muuttuu liian hitaasti itsekin sellaiseksi… äänet on liitettävä osaksi kuunnelmia, tarinoita, musiikkia, jotta niiden merkitystä ei tarvitsisi itse päätellä, vaan ainoastaan vastaanottaa, sulattaa ja laskea ulos saastuneena, muilta lainattuna omaksi muutettuna puheena, jonka perimmäinen tarkoitus on hyödyttää sen käyttäjää mahdollisimman moninaisiin muotoihin kieroutuneilla taloudellisilla, psykologisilla ja eroottisilla tavoilla.”