Familiar shit

Yhdysvaltalainen kirjailija Joseph Heller on tietenkin nerokas mieli, yhtä lailla kiitettävissä niin elitistisen lukijan kuin kansanromaanin suosijankin parissa, otaksun… ja joo, esikoinen Catch-22 on kyllä mielenkiintoinen ja suoraviivainen analyysi ja allegoria viheliäisen ajantilan synnyttämän moraalittoman tyhjiöhetken laajentumisesta elämän tasoksi, jonkinlainen jälkiteollisen maailman kepeä vertauskuvallinen apokalypsi, mutta siltikin kovin pinnallinen – ja kenties se on niine hyvineen kiiltävä & muovinen aivan tarkoituksella (osoittaakseen tarkastelemansa maailman pinnallisuuden?), mutta osallistuu yhtä kaikki siltä osin samaan turmion projektiin, eikä löydä säpälettäkään inhimillisyyttä paitsi koneistetun säännön rikkovaa epämoraalista elämän riitasointua… mutta miehen toinen romaani, Something Happened, korjaa tämän ongelman ottamalla nimenomaan inhimillisyyden murtumisen ja sen katoamisen fokukseen – se hajottaa Catchin tarkasteleman yhteiskunnan pinnan ja katsoo sen alle, eikä löydäkään sieltä viekassilmäistä antisankarin ylistystä, aina charmanttia amerikkalaista “villainia”, myyttistä jokeria johon samastua, vaan tyhjän välinpitämättömyyden, latteuden ja katoamisen ylistyksen, joka on seuraus amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jonka käärinliinoilla se on leivitetty, samoin kuin myös syy siihen… niin lahtia kirjan möly on, että helvettiin joutavat HBO:n kriittisiksi haaveillut ”laatusarjat” (sanayhdistelmä jota vihaan), nuorisokirjailija Vonnegutin vimma ja aina näkemyksestään ylistetty elokuva American Beauty, joka jälkimmäinen vaikuttaa milteipä rip offilta Hellerin romaanista, siksi samankaltaista sen analyysi ja jopa tapahtumakulku ovat, vaikkakin vain kolmekymmentä vuotta Hellerin Something Happenedia jäljessä (ja otaksuakseni vailla mainintoja siitä) …Hellerin kirja ei ole raju tai raflaava, ei edes kovin hyvin kirjoitettu ja melko pitkäveteinen ja tavallinen (se – jos mikä – on “elämänmakuista”), mutta se on puuduttavan komea, säästelemättömän vuolas ja ennen kaikkea kipeän tarkka… siinä ei ”tapahdu” paljon, liike on muualla kuin ulkoisissa mitättömyyksissä ja rappion iloja hytkyvässä sosiaalipornossa – lukijalle ei luikautella kepeää paskaa ja kuorruteta sitä muka-analyyttisellä romanttisella nikottelulla, vaan homma pureutuu amerikkalaisen mädän ja haavan ytimeen, perheeseen ja sen päähän, mieheen miltei vailla ominaisuuksia, ainakin vailla merkitystä, tyhjään kuoreen joka helisee orkesterin osana… kirja puuttuu eritoten rituaaliseen perheeseen, joka löytyy kaavakkeista, mutta jota todella ei ole olemassa… se on korttipakkaperhe, säännönmukainen mutta tyhjä kuin mikä tahansa urheilulaji… romaani on nerokas tälli kasvoille, mutta ei päähänpistosta annettu isku, vaan harkittu ja strateginen ryömiminen sinne missä kaikki nilja on, amerikkalaisessa perheessä ja sitä ympäröivässä kilpikonnan kuoressa.