Palasia irrallisista kertomuksista: vanhus 1917, sairasvuode

Vanhus makaa sängyllä. Lavastetaan näin ollen vanhus, olkaa hyvä: valkea muutaman päivän ja yön jäljiltä tähteille ripoteltu harvalukuinen parta, poskiluiden yläosan ja ohimoiden rypistynyt taaksevedetty auton irtokattoa muistuttava päänahka, hiusraja ei niinkään pakeneva, vaan alas valuva kuin joku olisi heittänyt rispaantuneen, lattialle jo sisustuksellisesti sopimattoman karhuntaljan lämmittämään automobiilin moottoria talvisaikaan, mutta talja olisikin vähitellen valahtanut taemmas ja taemmas renkaiden (korvien) ylle, uskoutuen enää painovoimalle ja inhimilliselle komedialle. Vartalo käytetty vispilä, metallinen ja pääosa ohuesta rautalangasta, kuitenkin vain vaimeasti tärisevänä (kuin vatkaisi kananmunien keltuaisia rikki), jo enemmänkin kuin tärinäänsä kyllästyneenä kuin siitä mitään ruumiillista helpotusta saava liike, valmistautuneena palaamaan laatikkoon muiden keittiövälineiden joukkoon. Yllään pyjamanhousut ja huonosti napitettu (tai sittemmin ponnistelujen ja rienauksien tiimellyksessä auennut) raidallinen yhteensopiva paita, jossa pienet kaulukset, taittuneet ja tahroilla… enää puuttuu ainoastaan yömyssy (ei enää juoma) pienellä tupsulla ja puuteria naamaan, ja tämän vanhuksen voisi piirtää sellaisenaan lastenkirjan kipeäksi (ei missään tapauksessa sairaaksi) isoenoksi, jolle kiltit (joskus toki kujeilevat) kersat poimivat luonnonkukkasia niityltä ja huutavat jotain sellaista kuin “Sokerivettä ja nekkuja” tai “Sota on alkanut” ja mitä muuta lapset sitten huutavatkaan, ylipäänsä heillä aina on asiaa… mutta ei, ei kukkasia, ei kilttejä lapsia, ainoastaan tämä lavastettu vanhus ilman teatteri- tai potrettimallikokemusta, rypistyneiden lakanoiden kihtinen Hammerklavier suorakaiteen estradille asetettuna, ties kuinka monta kertaa avatun ja korjatun hehkulampun erittämä (kuin verenluovutuksessa se makasi vaiti asemissaan, kuitenkin jollain tavalla jännittyneenä, tietoisena siitä että sitä on paranneltu jo useaan kertaan ja jokainen seuraava kerta voi olla tuhoisa, eikä lankaa saada enää uusittua) juoksettuneen valon laiha kastike, joka sulkee sängyn huomaansa huonosti kuin sokeaksi käynyt, mutta kovapäisesti alaansa jatkava maalausten kehystäjä, jonka luona käy enää uskollisimpia asiakkaita, ainoastaan muutamia, kehystämässä taulunsa lempeästä säälistä tai ystävällisestä alentuvaisuudesta, toivoen ettei kehystäjä vahingoita kuvien pintoja vakavasti, jotta ne sittemmin voi viedä toisaalle kehystettäväksi, tällä kertaa kunnolla, asialliseen liikkeeseen, vierailijoiden silmiin sopivasti… tämä on tilanne, vieras sekin.

Venäjä, Venäjä, Venäjä etc.

En nyt lähde riuskasti pohtimaan tahi eeppisesti kantaa ottamaan uutiseen, että prosaisti Sofi Oksasta ei haluta osallistumaan perinteiseen joulukuiseen runoiltaan uljaassa Pietarissa pääkonsulaatin komennolla, mutta ilmeistä on että perusteluissa eli kausaalisissa tekosyissä on politiikkaa mukana aimo vasullinen, sitä on turha peukalottomien tumppujen konsulaatissa kieltää, kun läpi näkyy rajan yli saakka, että tarkoituksena on toimia ah niin suomalaisen virkamiehen / -naisen tavoin, eli tasoitella, hillitä, siistiä, lakaista maton alle ja madella, olla ylipäänsä aiheuttamatta laineen lainetta naapurin vodkalasissa… mielenkiintoista tapauksessa on se, että milloinkaan aiemmin pääkonsulaatin pölvästit eivät ole puuttuneet siihen kutka runoilijat matkaan lähtevät, ja lienee joukossa muutama prosaisti kuin varkain saanut viisuminsa, kun eivät vain ole kirjottaneet arkoja paikkoja julkisesti esiin- no, heräsi se kiinnostus runouteen konsulaatissa kerrankin, jos tämä yhdentekevä ja lapsellinen möly ei muuhun ota johtaakseen.