Just a Thought: poissaolevan glorifionnin traaginen lohdullisuus
elokuu 13, 2008
Kadonneet ja hävitetyt käsikirjoitukset ovat aina niitä parhaita, tuhotut ja kuvitellut maailman toimivimpia. On yksi ja sama, onko kyse vanhingosta vai tarkoituksellisesta teosta.
elokuu 13, 2008 at 1:30 ip
sama taitaa päteä runoilijaan ja taiteilijaan ja muusikkoon ja… hassua sinänsä, kadotettu käsikirjoitus on kadonnut, mutta kadonnut runoilija on vain päätepiste runoilijuuteen… vain teokset pysähtyvät eikä ole odotettavissa enää suurteosta vaan se on valittava niistä, jotka jäivät runoilijan jälkeen.
elokuu 13, 2008 at 8:26 ip
Tosiaan, mutta ei siinä mielessä, että onko kyse tahallisesta vai tahattomasta teosta – ollakseen “tuhottu paras”, taitelija tarvitsee aina lavalta poistumisensa taakse tahallisen teon (jollaiseksi voidaan laskea suoran itsemurhan lisäksi myös itsensä hengiltä dokaaminen tms.) – myyttiä ei saada aikaan sairaalabakteeriin 70 v. kuolleena kirjailijasta, mutta arkistojen ummesta löytyneestä surkeasta julkaisematta jääneestä käsikirjoituksesta sellainen kyhätään vaivata.
Samalla tavalla kuin koskaan mitään julkaisemattomat kaljabaarien saarikosket kertovat sadatta kertaa samaa puuduttavaa tarinaa 500-sivuisesta klassikkokäsikirjoituksesta, jonka polttivat traagisen itsekritiikin hetkellä, eivätkä onnistuneet aloittamaan uudelleen, myös kuolleiden kirjailijoiden teoksista tulee eräänlaisia kiertäviä tarinoita – ja tosiaan, pääteokset on valittava postuumisti, mikä on hauska taidehistoriallinen konventio: ennen kuolemaa ajatellaan harvoin olevan pääteoksia tai uran erilaisia taiteilijuuskausia, vaikka tekijä itse kuinka yrittäisi niin väittää.