Palasia irrallisista kertomuksista: elokuvan kansallinen kultakausi, informaatiosotatila

“…kenraali, jonka alta hevonen on ratsastanut pois kesken paraatin, aivan kuin istuisi huonolle tuolille hajamielisenä, sotilaiden pidätetyt naurut, juuri nurinpäin käännetystä kupista putoamaisillaan oleva hyytelöannos… ja lehdissä kirjoitetaan syistä ja seurauksista herkutellen, kalutut luut epämääräisessä kasassa kuin niillä olisi syömisen ja kylläiseksi – yltäkylläiseksi – tulemisen jälkeen vielä ikään kuin harmittomasti leikitelty, rasvaa suupielestä yhden päivän ajan valuen, sormet vanukkaassa / kaviaarissa kuin kätilöllä, ja silloin vielä voi toivoa unohdusta, mutta kun maailma unohtaa, se tekee sen vakavissaan ja harkiten kuin kasvattaisi epähuomiossa liian suuria sieniä, haisevat silakat kääritään painomusteeseen, niellään, muutetaan eläimellisen informaation muotoon ja ihmisestä tulee kansalainen ja seuraaja (hän todella nauttii informaationsa, ei enää pysyäkseen hengissä, vaan saadakseen todistaa omaa olemassaoloaan syömällä ylen määrin, ahmien holtittomasti ja tavattoman sotkuisesti). Lapset, jotka on kiinnitetty toisiinsa naruin kuin teuraseläimet, tyylitajuttomien katujen määräysvalta ja tiiliskivien / nyrkkien edustuksellinen demokratia… hänet asetetaan tarkastelemaan ympäristöään ainoastaan eri välineiden kautta, eikä ennen pitkää ole olemassa maailmaa, jos sitä ei tallenneta ensin ja esitetä vasta sen jälkeen muodossa, joka voidaan lukea toden katoamisen kuvauksena, ainoana hallittavana muotona niin kuin puhuvat papukaijat häkeissään tai avioliittolupaus, mutta peilit eivät milloinkaan vangitse, niillä on luonteensa, joka muodostuu ainoastaan muista luonteista, ohimenevistä ja liukuvista hahmoista, jotka eivät muutu kohdattavaksi, sillä kukaan ei niitä tallenna… tuoksut vangitaan hajuvesipulloihin, joita sievät tai sieviä säälittävissä hepenissään matkivat lintujen tapaan kompuroivat neitokaiset hieraisevat ranteeseensa ja puhuvat Pariisin löyhkäävästä teeskentelystä kuvakorttien tapaan parsiakseen kasaan kelvotonta itsetuntoaan, jonka kotimaan pieneliöiden bakteerikanta heille tarjoilee päivän erikoisena… ja he törmäävät umpimielisiin puolihulluihin kaurapellosta repäistyihin miehiin, jotka asusteissaan muistuttavat kauniin päiväpeiton tai pitsisen alusliinan alle miten kuten kätkettyä ruosteista veistä, jolla joku naapureista on vasta puukotettu rahan / rakkauden vuoksi… ja nämä kaksi menevät yhteen, lomittuvat kelvottomasti, mutta pysyvät kiinni toisissaan painovoimaa pilkkaavin sitein: rakkaus on kuvattava elokuvaksi, jonka yhdestä valmiista versiosta taotaan satoja ja tuhansia muunnelmia Hollywoodin pihatonttuimperiumissa… hämärien ja tunkkaisten pikkukaupunkien liukkauden kinojen takapenkeille lähdetään tuijottamaan näitä kuvauksia jostain, mitä todellisuus voi parhaina hetkinään vain sairastaa fataalisesti, mukana suuri pussi kotitekoisia nekkuja ja samassa paikassa muovailtua teennäistä häveliäisyyttä, joka on kuin liian paljon vaaleanpunaista saippuaa korvien pesemiseen. Tuntoaisti korvataan nopeudella, jossa kaikki tunto häviää, jalat irtoavat maasta ja ihmisen kokoon niitattu vitsakimppu nousee itsensä yläpuolelle, epäorgaaniseksi hengen, oksien ja ruostuneen auran yhdistelmäksi, jonka järjestelmä muuttaa maailmaa hitaasti kasvuaineeksi ja lopulta muuttuu liian hitaasti itsekin sellaiseksi… äänet on liitettävä osaksi kuunnelmia, tarinoita, musiikkia, jotta niiden merkitystä ei tarvitsisi itse päätellä, vaan ainoastaan vastaanottaa, sulattaa ja laskea ulos saastuneena, muilta lainattuna omaksi muutettuna puheena, jonka perimmäinen tarkoitus on hyödyttää sen käyttäjää mahdollisimman moninaisiin muotoihin kieroutuneilla taloudellisilla, psykologisilla ja eroottisilla tavoilla.”