No Man’s Land

Slovenialaiset ovat mukavaa väkeä, entisen Jugoslavian kansoista se, joka kenties vaivattomimmin selvisi jälleen kerran yhden utopian romahtamisen mullistuksista ja itsenäistyi vailla suurempia tai ainakaan traagisempia ponnistuksia (kymmenen päivän sota) – samalla siellä kuitenkin aistii jo nyt eräänlaisen historian kiellon, etenkin nuoremmilla (eikä oikeastaan ollenkaan vanhemmilla) ihmisillä, oikeastaan heti Titon kuoleman jälkeen (johon minun aikakirjoissani ”oikea” Jugoslavia päättyy) syntyneillä sukupolvilla, jotka näennäiseurooppalaistuvat ja muuttuvat yhtä persoonattomiksi kuin vanhojen kruunajaismaalausten kasvottomat statistit… tai kenties on liian raskasta puhua ”kiellosta”, sillä asioita ei peitellä, mutta niitä yritetään karistaa itsestä kuin koira joka uinnin jälkeen puistelee märkää turkkiaan kuivaksi – tarkoituksena on elää “tavallista” elämää vailla nyrjähdyksiä: maan historiasta ei hyväksytä seikkoja, joista identiteettiä rakennettaisiin, vaan sitä kootaan uuden Euroopan simuloiduista osista, mutta hieman keinotekoisella tavalla, ikään kuin keskiarvoon pyrkien, pöytätapoja noudattaen, ketään loukkaamatta, uusasiallisesti käyttäytyen – ja kaikki vastarinta yltiöpäiselle kulutusliberalismille karisee keskimääräisestä viiniköynnöstään kesäpaikassaan ihailevalta komeljanttarilta… kontrastina Serbian kuohunnan ajan etnisille puhdistuksille uudet Slovenialaiset sukupolvet puhdistavat itseään mentaalisesti, mutta ovathan he aina olleetkin melkein keskeistä Eurooppaa, eivät Balkanin vyöhykettä… toisaalta vanhempi sukupolvi, uuden eurooppalaisen polven vanhemmat, muistelevat autuaan nostalgisina Titon aikaa: erään ystävän vanhemmilla Zalecin pikkukylässä on autotallinsa seinällä Jugoslavian kartta, johon on kiinnitetty heidän pioneeriaikansa punatähtiä – ja kyseessä on ylemmän keskiluokan mainiosti toimeentuleva perhe, jolla ei ole muuta valittamista kuin se, että nykyään kaikki on monilla muilla ihmisillä paljon huonommin – nuoret puolestaan tiesivät kummallisen vähän noista ajoista, siirsivät vastuun niiden kertomisesta muille… tähän mentaaliseen valkopesuun liittyy myös se, että uudet sukupolvet suhtautuvat anteeksipyydellen esimerkiksi paikalliseen mielenkiintoiseen ja taitavaan puhallinten täyttämään tavattoman hienoon kansanmusiikkiin, jollaista saimme kuulla niin levyltä kuin myös eräässä konsertissa, jossa siitä sai nauttia ikään kuin alustuksena sittemmin lavalle kuin lehmänpaskana levinneelle Slovenian suosituimpiin lukeutuvalle rock-bändille, joka suoraan sanottuna kuulosti tavattoman kelvottomalta keskiarvokopiolta Bon Jovin hourailulta, joltain mitä Scorpions olisi voinut oksentaa tila-auton takapenkille, ja se sai minut suunnattoman surulliseksi… kun myöhemmin kommentoin, että pidin paljon enemmän kansanmusiikista, paikalliset uuden sukupolven ystävät eivät ottaneet minua vakavasti, vaan pitivät kommenttia ironiana ja naureskelivat vaivaantuneina – heidän vanhempansa kuitenkin tajusivat mitä tarkoitin: rock oli keinotekoisuudessaan sisäilmaturvallista tila-autopoppia, järkyttävää Yhdysvalloista kuplan puhjetessa (tämäkin bändi oli aloittanut uransa -83) maahan valunutta taukopaikkojen muzakia, jolla ei ole mitään identiteettiä tai luonnetta – kansanmusiikissa ne puolestaan ovat väkevänä läsnä… otsikoitu nimi on muuten Danis Tanovicin ihan asiallinen slovenialainen elokuva Bosnian sodasta ja vuoden -93 tapahtumista, eivätkä etenkään rauhanturvaajat saa siinä juurikaan armoa – pimeämpi puoli Sloveniasta porttina Keski-Eurooppaan ja Balkanin ongelmista esitetään ainakin Damjam Kozolen elokuvassa Spare Parts (Rezervni Deli, 2003).