SLOWWWO

Susi rajoilla vetäytyy tiedostojensa residenssiin retriitille ensi viikkoon saakka, sillä matkustan viikonlopuksi toverien Pen-puh.joht. Mallinen & kustantaja-runoilija Hytönen kera kelpo Kaliningradiin, tällä kertaa vuotuisille SLOWWWO-runofestivaaleille esiintymään… kirjailijoita on paikalla ilmeisesti melkoinen liuta sieltä täältä, ohjelmaan on liitetty runokeikkojen lisäksi salaperäinen keskiyön numero: ”Vodkaa Immanuel Kantin haudalla” – palataan ensi viikon puolivälissä, hyvät ihmiset.

Palasia irrallisista kertomuksista: 20-luvun sapekkaat luovuttajat

Iskee pöytään, mutta pöytä ei yllättäen hajoakaan, historiaa lähdetään lykkimään eteenpäin kuin vedettäisiin rintamalle unohtunutta tykkiä naapurin vajaan turvaan, salaisesti tietenkin, eikä ole merkitystä löytyykö sille myöhemmin käyttöä, tärkeintä, että se omistetaan. Luetaan aikatauluja suttuisesti painetuista sanomalehdistä, tarkastellaan kaupungin karttaa, väärän kaupungin karttaa kuin satukirjaa, joka hukuttaa seepian väkinäisyydellä jälkisävytettyjen jugend-talojen arkisuuden, unelmia kinopalatseista, ostosparatiiseista, lomista vieraissa maissa, joissa mennään katsomaan elokuvia toisista vieraista maista, yhdistyvästä mantereesta, jota vuosisataiset voimat tuuppivat kylki kylkeen kuin vastahakoista nuorta paria, mannerlaatat kuin lavetit, lykkivät mantereen riekaleita limittäin, kasaavat sitä yhteen, kukkulaksi, vuoreksi, valtavaksi torniksi… onko se tämä pakkotoimin rauennut alituinen tyytymättömyys, joka patistaa ihmistä eteenpäin, sotkemaan asiansa, haaveilemaan aina jostain muusta kuin mihin on päänsä laittanut? Sirkuslaiset kiertävät maata ja antavat joka ilta uuden esityksen… he pystyttävän värikkäät rakennelmansa, valokuvia napsitaan kuin kotipolttoista, kasvot tinttamareskin aukkojen läpi pakotettuina kuin jalkapuussa, vielä fantasian keskelläkin etsitään muutosta, jatkuvaa liikkuvuutta, joka on saatava todistaa muille (tai itselle, erityisesti itselle) tallentamalla se, ja kuva on väline, paras mahdollinen, ihminen laite sen hyvyyden todistamiseksi, huonoin mahdollinen… kukaties vanhojen kruunajaismaalausten ovaalikasvoiset osanottajat, joilla ei ollut mitään persoonallisia piirteitä, ainoastaan määrittelemätön ja kaikkialle valuva jauhemainen tuhru, ylläänkin virka- tai rituaaliasut, kaikki tilanteeseen sopivaa… ja sitten esiin marssivat nämä itsensä unohtaneet, palaneen ja valkean käden molemmille poskille iskemät köyhän miehen palisanterit, jotka eivät tunnusta mitään, koska ovat havainneet sen olevan keinotekoista, mutta tekevät nokkelina komeljanttareina tästä keinotekoisuudesta juhlan, henkilökohtaisen naamioitumisen karnevaalin – he korostavat riittiä niin pitkälle, että se menettää merkityksensä, siitä tulee parodiaa, aina kun loikataan riemusta ilmaan voi tervetulomaton napata jalkojen alta, aina kun valo hämärtyy voi olla kuka hyvänsä, muuttua jakarandaksi, kunhan pitää huolta siitä, että herää myöhään, ei välttämättä koskaan. Aikaisemmin sitoutuminen toi yhtenäisyyttä, sisäinen ommel piti, ja sen osaksi oli nivouduttava kaikin tavoin, jotta saumat eivät päästäisi lävitseen hitustakaan keinotekoisuuden merkkejä… koko matka kuitenkin lipesi lopulta hullunkurisuuteen saakka, sen yli mitä kutsuttiin käsitteellä “perillä”, sillä eihän siinä mistään muusta voinut olla kysymys kuin siitä, että pidettiin kiinni periaatteista, koska haluttiin estää hajaantuminen hinnalla millä hyvänsä – ehjä kuollut oli parempi kuin elementaaliseksi liukuva elävä, toisteltiin mantrana humisevissa päissä kuin tehdashalleissa… sitten loikataan raitiotievaunuun, neliakseliseen ruotsalaisvalmisteiseen kojeeseen, jonka filmikelan pätkää muistuttavasta ikkunarivistöstä kaupunki heijastuu katkelmina, säpäleinä, tuohenkappaleina, ja talot ovat kuin puhdetöitä, jotka joku onneton entisajan kolpotööri on pudottanut matkallaan salmen yli, pudottanut ja ne etääntyvät yhä kauemmas kuin alituiseen leviävä maito loppumattomasta tonkasta, jatkaa kunnes ylittää maan rajat, ei välitä helvettiäkään niistä, ulottaa lonkeronsa kuin mielipuolinen pianisti, jonka sormet kasvavat muihin pianoihin, kaikkiin pianoihin joista hän paukuttaa irti eri laulua jokaisesta, valtavalla taidokkuudella, mutta välittämättä mistään, ikkunasta hän näkee lipun, eikä tunnista sitä, ei sido itseään mihinkään, vaikka vain ne köydet pitäisivät kädet aisoissa, ja hän voisi viimein soittaa ainoastaan yhtä pianoa, mutta mikä mahdoton ajatus! …tarvitaan lisää tappamista, kivoja katastrofeja kuin trikooasuja, liplattavia iltoja haaveineen ja tulevaisuus, joka on aina valoisa, olkoonkin että kaasun kuhiseva parvi vaikenee ja tilalle tulee tarinan kytevä mytty.

Leipä, maito ja kaksi kapakkaa

Kuin jatkona edelliselle blogaukselle tulin katsoneeksi slovenialaisen, vuonna 2001 valmistuneen puolipitkän elokuvan Leipää ja maitoa (“Kruh in mleko”), jonka on ohjannut viime vuosina edelleen viheliäisen mielenkiintoisia elokuvia tehnyt Jan Cvitkovic… Leipää ja maitoa on lakonisen kaurismäkeläinen kuvaus slovenialaisen nimeämättömän (ja siksi yleistettävän) pikkukaupungin arkisesta lähiöstä, johon keski-ikäinen Ivan palaa perheensä (vaimo ja aikuistuva poika) luo alkoholistiparantolasta (päivää aiemmin kuin piti – lääkärilakon vuoksi) …viitekehysten ja tapakulttuurien kohtaamisessa Cvitkovicin analyysi on ällistyttävän tarkka ja mahdollisimman pienimuotoinen tutkielma kadonneen ja kadotetun sukupolven ”miehistä”, jotka luovivat kohti tavernaa omia reittejään vahvan naisen välissä… sanomattakin selvää, että Ivan ratkeaa ryyppäämään, Manowaria kuunteleva poika käyttää huumeita ja perheen äiti Sonja joutuu rahaa saadakseen siivoamaan rikkaiden koteja… Ivania muuten näyttelee Peter Musevski, ilmeinen traagisten hylkiöroolien mies, slovenian Matti Pellonpää / Markku Peltola – Musevski näet näytteli edellä mainitussa Varaosat -elokuvassa speedwayuransa jättänyttä syöpäsairasta ihmisten salakuljettajaa (voiko tämän mustemmaksi mennä?) …mustavalkoestetiikan laastarinpoistamistuskissa kylpevä Leipää ja maitoa nosti välittömästi kuin lähiluennassa ilmi monia piirteitä, joita tunnistin puheista ja asennoista Sloveniassa vieraillessani: nuorten, pienissä kaupungeissa asuvien miesten harhaileva elämä ja itsemurha-alttius (itsemurhien määrä Slovenian maaseudulla on melkein yhtä korkea kuin Suomessa), valtava ihailu ruotsalaista sosiaalidemokratiaa kohtaan, eurooppalaisuuden vimmainen ilmentäminen, nostalgian ja tulevaisuuden väliseen venyneeseen nykyhetkeen kohdistuva hermostunut pakkotyytyväisyys jne. jne. – muutenkin Balkanin alueella laadituissa elokuvissa käydään paljon väkevämmin ja kriittisemmin läpi Euroopan yhdetymistä ja sen vaikutuksia mentaalisessa tasolla kuin missään onnettomassa suomalaisessa kinotekeleessä, jossa murehditaan vain perunan hinnan nousua… miksi näin?