Fiktion estetiikasta, tositarina

Miksi / mistä se sinnikäs ja parkkiintunut asenne, että epätodellisuuksia ja kuviteltuja maailmoja voi olla kuinka monta hyvänsä, mutta “todellisia maailmoja” ainoastaan yksi oikea? Miksei niitä ole yhtä monta – tai vaikka saman tien nurin: miksei ole ainoastaan yhtä kuviteltua maailmaa ja lukuisia todellisia?  Mistä johtuu “todellisen” yksinvalta, eräänlainen veto-oikeus suhteessa muihin maailmoihin? (Näistä lauseista tietenkin huomaa, että ongelma on väkevästi myös käsitteellinen, kieleen manattu). Minua häiritsee itsepintaisuus, joka tähän loogisen mahdottomuuteen sisältyy: koska kuviteltujen ja todellisten maailmojen, pelien ja säännöttömän sattuman mahdollisuus tunnistetaan, niihin ei ole tarpeen pakottaa päähänpistosta syntynyttä ad hoc-sääntöä erilaisten maailmojen lukumäärästä… kirjanikkari R.L. Stevenson on sanonut, että “romaani ei taideteoksena ole olemassa sen vuoksi, että se muistuttaa elämää, joka on välttämätön ja aineellinen… vaan koska se eroaa rajattomasti todellisuudesta…” – kun tämä tulkitaan laveasti, meillä on lukuisia maailmoita, tai pikemminkin maailman olemuksia, jotka eivät ole redusoitavissa yhteen aineelliseen todellisuuteen, i.e. lukuisia todellisuuksia, jotka eivät ole epätotta ja joita meidän pitäisi arvostaa enemmän kuin ainoaksi todelliseksi kuviteltua jakojäännöstä.