Fiktion estetiikasta, tositarina
elokuu 26, 2008
Miksi / mistä se sinnikäs ja parkkiintunut asenne, että epätodellisuuksia ja kuviteltuja maailmoja voi olla kuinka monta hyvänsä, mutta “todellisia maailmoja” ainoastaan yksi oikea? Miksei niitä ole yhtä monta – tai vaikka saman tien nurin: miksei ole ainoastaan yhtä kuviteltua maailmaa ja lukuisia todellisia? Mistä johtuu “todellisen” yksinvalta, eräänlainen veto-oikeus suhteessa muihin maailmoihin? (Näistä lauseista tietenkin huomaa, että ongelma on väkevästi myös käsitteellinen, kieleen manattu). Minua häiritsee itsepintaisuus, joka tähän loogisen mahdottomuuteen sisältyy: koska kuviteltujen ja todellisten maailmojen, pelien ja säännöttömän sattuman mahdollisuus tunnistetaan, niihin ei ole tarpeen pakottaa päähänpistosta syntynyttä ad hoc-sääntöä erilaisten maailmojen lukumäärästä… kirjanikkari R.L. Stevenson on sanonut, että “romaani ei taideteoksena ole olemassa sen vuoksi, että se muistuttaa elämää, joka on välttämätön ja aineellinen… vaan koska se eroaa rajattomasti todellisuudesta…” – kun tämä tulkitaan laveasti, meillä on lukuisia maailmoita, tai pikemminkin maailman olemuksia, jotka eivät ole redusoitavissa yhteen aineelliseen todellisuuteen, i.e. lukuisia todellisuuksia, jotka eivät ole epätotta ja joita meidän pitäisi arvostaa enemmän kuin ainoaksi todelliseksi kuviteltua jakojäännöstä.
elokuu 26, 2008 at 2:46 ip
Miksi edes yrittää fiktion kirjoittamista, kun kuitenkin se mitä ja miten kirjoittuu on maagista realismia?
elokuu 26, 2008 at 2:55 ip
Niin… voiko edes yrittää kirjoittaa fiktiota? Voi vain kirjoittaa ja joko 1) jättää todistelematta, että tekstin maailma on tosi ja olla vilpitön, tai 2) yrittää sinnikkäästi esiintyä “realistina”, eli sokeana omalle asemalleen erilaisten maailmoiden ristitulessa.
elokuu 26, 2008 at 5:32 ip
MIksi edes puhua fiktiosta, mitä se on? Ja toisaalta jos fiktio on käsitteenä lähes turha miksi puhua maagisesta realismista juuri maagisena realismina?
elokuu 26, 2008 at 5:41 ip
Totta puhuen maaginen realismi on pistänyt minua jo pitkään vihaksi käsitteenä, jota käytetään miten kuten nokkelasti jonkun epämääräisen geneerisen piirteen tyhjänä kuvauksena, enkä näe sillä juurikaan arvoa.
Fiktio puolestaan on käsitteenä runsain mitoin mielenkiintoisempi, jos sitä ajatellaan “toden” vastinkappaleena (kuten verraton Wikipedia TODISTAA (hitto näitä käsitteellisiä pinttymiä): “Fiction is the telling of stories which are not real”) – toisin sanoen jonkinlaisena uutena toden moneutena (sillä vastineena voisin määritellä itse, että “Fact is a telling fiction pretended to be real”), jonka levittämisellä tai pikemminkin esiin kaivamisella kaikesta “todesta” voisi tehdä selvää jälkeä – silloin käsite tietenkin kävisi turhaksi, mutta se onkin luonteeltaan itsensä eliminoiva apuväline.
elokuu 27, 2008 at 5:10 ip
“Ever bought a fake picture? . . . The more you pay for it, the less inclined you are to doubt it. Silly, but there we are.”
Kiemurainen kuvio.
elokuu 27, 2008 at 5:16 ip
Ja vielä toinen samaa sivuava; miksi Ranskan suuresta vallankumouksesta tuli fakta, tai miten se kuviteltiin:
“the overwhelming and bewildering concatenation of events experienced by its makers and its victims became a “thing” – and with its own name: The French Revolution. Like a vast shapeless rock worn
to a rounded boulder by countless drops of water, the experience was shaped by millions of printed words into a “concept” on the printed page, and, in due course, into a model. Why “it” broke out, what “it” aimed for, why “it” succeeded or failed, became subjects for endless polemics on the part of friends and foes: but of its “it-ness,” as it
were, no one ever after had much doubt.” -Benedict Anderson
elokuu 27, 2008 at 5:22 ip
Mielenkiintoista ja varsin totta… toisaalta toden inttämisen kulttuurin kärjistymisvaiheessa (siis simulaation ylikierroksilla käyvässä “kaikki käy” -paradigmassa) voisi nimenomaan väärennetyn maalauksen osto julmetun kalliilla hinnalla (ja tietenkin sillä rehentely) olla merkki TODELLISESTA hillittömyydestä, epätoivoisen abstraktista välinpitämättömästä tuhlaavuudesta, eräänlainen sora- tai protestiääni siis.
Tämä on muuten pitkälti sitä, mistä romaanikäsikirjoituksessani lähden liikkeelle (myös historiallisesti, tosin en Ranskan vallankumouksen, vaan Suomen 1900-luvun): todellisuudesta, sen katoamisen peittämisesta jollain mikä todellisuudeksi mielellään ja lohdullisesti uskotaan, siis todellisuuden laatimisesta, ikävyyksistä jotka seuraa siitä ja sen romahtamisen jälkeisestä lakonisuudesta.
elokuu 28, 2008 at 1:57 am
Miksi puhua maagisesta realismista maagisena realismina? Ainakin se vielä tuntuu ja pistää edes vihaksi! :)
Toisekseen, “maaginen realismi” maagista realismia kuvaavana käsitteenä on varsin läheinen, tai ainakin homonyyminen ilmaus.
Kolmanneksi, maaginen realismi tosissaan otettuna (eikä vain näppäränä kirjallisuutta luokittelevana terminä) saattaa paljastaa TODESTI kirjoittamisen ja kirjoittumisen vastuupuolista ihan uusiakin ja jopa kauhistuttavia ulottuvuuksia.
Otetaan mahdollisimman myyvä/banaali esimerkki: Paolo Coelho
elokuu 28, 2008 at 12:41 ip
Palaan vielä kerran oudon esimerkin kera:
Kun Yhdysvaltain eliitit retorisoivat Kuuban kriisin aikaan Kuuban kriisiin liittyen, he käyttivät metaforia kuten dominonappulat (kommunisteiksi ryhtyvien maiden naapurit kommunistisoituvat, siis pitää sotia), leviävät pahanlaatuisuudet (malignancy) (syöpä, joka pitää operoida äkkiä ettei tule kuolo), mätänevät omenat (pitää poimia äkkiä) ja analogioita kuten München (ei pidä antaa ilkimyksille edes sudeettialueita, muuten ne käyvät ahneiksi) sekä Pearl Harbor (jos ilkiöt siihen kykenevät, saattavat he hyökätä odottamatta).
Jännittävää hommassa on se, että nyttemmin julkistetut salaiset dokumentit eliittien sisäisestä yhteydenpidosta toistavat näitä samoja kielitemppuja. Toimenpiteet, joihin asian suhteen ryhdyttiin, kumpuavat siis näistä itse- ja muiden ymmärryksistä.
Ensinnäkin, muna ja kana -dilemma?
Toiseksi, taitaakin olla niin, että yhdysvaltalainen todellisuus oli (on?) justiinsa tuommoinen. Em. temput eivät siis ole manipulaatiota ja indoktrinaatiota, vaan todellisuutta.
Tuo kuviteltu todellisuus sotkee ainakin minun kuvitellun todellisuuteni kasvissoppaa ankaralla kädellä, joten ehkä kannattaisi ottaa se todesta.
elokuu 28, 2008 at 3:04 ip
Ei perkele, näitä tihkuu nyt joka raosta, mutta tämäkin osuu niin kohdalleen:
“There are only two identifiable hemispheres on the globe, the northern and the southern, divided by the equator. The ‘western hemisphere’ is an imaginary area, a figure of speech used, as Monroe used it, to identify the two American continents. But this is of course a geographical absurdity… To be sure, any cartographer can depict any hemisphere and give it any label he wishes; but when we reflect that a scientifically drawn ‘western hemisphere’ depends upon fictitious
boundaries and that these boundaries can be changed at will, the concept opens itself to ridicule.” -Richard van Alstyne.
Aika sananmukaisesti “kuviteltu maailma”. Sikäli mainiota vielä, että ne tavat, joilla kyseinen maailma kuvitellaan, lienevät loputon jatkumo. Brysselissä kuvitellaan eri maailma kuin Helsingissä tai Pekingissä. Kuka kuvittelee oikein?
elokuu 28, 2008 at 6:08 ip
Sanoisin mieluummin: meillä on lukuisia maailmoita, tai pikemminkin maailman olemuksia, jotka ovat redusoitavissa yhteen aineelliseen todellisuuteen.
elokuu 29, 2008 at 2:14 ip
Kaikkia kommentteja koskien tietenkin kannattaa lukea joku Baudrillardin teos, esimerkiksi “Perfect Crime” ja miksei tietenkin Paul Viriliota liittyen informaation luomiin maailmoihin… en muista mikä juttu tämän päiväisessä TS:ssa oli, mutta ehkä se liityi jotenkin aiheeseen, kun pistin linkin ylös (ei ole nyt aikaa tarkistaakaan, mutta laitetaan kuitenkin): http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2008-08-29,104:5:561386,1:0:0:0:0:0: