Orja, palvelija vai puoliso?

”Omistamisen tavat ovat siis perimmäiseltä luonteeltaan katoavaisia ja sitä paitsi jatkuvasti alttiita jäämään sellaisten korvaavien muotojen jalkoihin, joita kehittyvässä yhteiskunnassa koko ajan ilmaantuu esiin. On kuitenkin yksi rikkaus, joka pysyy ja säilyy ja jonka arvoa ja käyttökelpoisuutta ihmeellisimmätkään keksintömme eivät voi vähentää hitustakaan, vaan ne pikemminkin tekevät sen kokonaisuudesta vain selkeämmän ja yleismaailmallisemman. Planeetta, jolla elämme, on kestänyt miljoonia vuosia ja lajimme on vasta nousemassa raakalaismaisesta vaiheestaan. Ne meistä, jotka uskovat että luonnon takana piilee suurempi tarkoitus, eivät voi ajatella että planeettamme elämänkulku katkeaisi äkisti lyhyeen nyt kun ihmisten sydämissä orastaa uusi toivo. Kun olemme jo oppineet tuntemaan muutamia luonnon vähemmän hämäristä salaisuuksista, löydämme uurastuksen ja tuskan kautta vielä jalompia käyttötarkoituksia sen äärettömille aarteille. Käytännön vuoksi voimme ajatella maapalloa ikuisena.”

Ebenezer Howard: ”Huomispäivän puutarhakaupungit” (1898)

*

”Sitten koitti aika, jolloin alue oli täynnä. Kun väestö kasvaa viisinkertaiseksi joka kolmaskymmenes vuosi, maan rajat tulevat pian vastaan, etenkin pienessä Herlandissa. He hankkiutuivat hyvin nopeasti eroon kaikesta laidunmaata käyttävästä karjasta — lampaista aivan viimeiseksi, muistaakseni. He olivat myös kehittäneet maatalousvaltaisen järjestelmän, jollaisesta en ole milloinkaan aiemmin kuullut. Sen yhteyteen liittyivät myös metsät hedelmä- ja pähkinäpuineen. Mutta tekivät he mitä hyvänsä, pian oltiin tilanteessa, jolloin heidän oli äkillisesti kohdattava “väestönkasvun tuoma paine”. Kansan olot alkoivat käydä ahtaiksi ja siitä seurasi välttämättä elintason lasku. Kuinka naiset kansa sitten ratkaisi ongelman? Se ei tapahtunut “olemassaolon kamppailun” kautta, mikä olisi johtanut ainoastaan ikuiseen tuskissaan vääntelehtivien alikehittyneiden väkijoukkojen keskinäiseen taisteluun tilasta, jossa muutama ihminen on muita ylempänä väliaikaisesti ja suuret joukot murskautuvat alatasolla. Se olisi ollut ainoastaan vaivaisten ja rappioon ajautuneiden ihmisten toivoton kasvualusta vailla tyyneyttä tai rauhaa, vailla mahdollisuutta kehittää jaloja ominaisuuksia kansan keskellä. He eivät myöskään aloittaneet  kansastaan huolehtiakseen rosvoavia tutkimusmatkoja saadakseen lisää maata tai ruokaa joltain muulta. Ei laisinkaan. Neuvosto kokoontui pohtimaan asiaa. He olivat selvästi väkeviä ajattelijoita. Lopulta todettiin: “Kun ponnistelemme kaikkemme, on mahdollista että tietty määrä ihmisiä asuu tässä maassa niiden rauhan, turvan, terveyden, kauneuden ja kehityksen standardien mukaisesti joita vaadimme. Olkoon niin. Emme siis tee enempää ihmisiä.”

Charlotte Perkins Gilman: ”Herland” (1915)

Näissä katkelmissa ilmenee mielenkiintoinen ajattelutapojen paradigman muutos, joka on ainakin osaltaan vaikuttanut siihen varhaiseen ekologiseen ajatteluun, joka kehkeytyy suomentamassani, ensi keväänä ilmestyvässä Charlotte Perkins Gilmanin feministisessä utopiassa Herland… suhteessa edelliseen, toimeksiannosta parhaillaan suomentamaani Ebenezer Howardin teokseen Huomispäivän puutarhakaupungit maapallo ja luonto vaikuttavat Gilmanilla herkemmiltä, alttiimmilta tuhoutumaan… toki syitä ajattelun poikkeavuuteen voi olla muitakin (vakaumus, etiikka, yksilölliset painotukset jne.), mutta mielelläni rakentaisin jonkinlaisen asteittain kavahtaneen taitekohdan luonnon pohjattoman hyödyntämisen ja sen varjelemisen välillä juuri 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle (joskin sitä esitti tavallaan jo William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia [kiitos Teemu M. - seuraavalla kerralla uudestaan] vuonna 1890) – utopiaromaanin tapauksessa on tietenkin kliseistä esittää miten paljon “aikaansa edellä” kirjoittaja on ollut tai mitä profetioita hän on onnistunut esittämään, mutta ekologisen ajattelun sekä esimerkiksi (ja eritoten) teollisen maito- ja lihatuotannon hävittämisen kohdalla tätä ei voi välttää Gilmanin utopiamaailmassa – tämä osoittaa ainakin se kuinka paljon me totumme pitämään tiettyjä kammottavuuksia itsestäänselvyyksinä jos kasvamme niiden parissa… juuri tämänkaltainen perspektiivin sysääminen vinoon saa meidät kenties näkemään oman brutaaliutemme… Howardin – kehtaisinko sanoa – maskuliinisessa maailmassa ekologinen eläminen on kyllä suurin hyve, mutta luonto näyttäytyy edelleen ihmistä varten käytettävissä olevana varastona, kun taas Gilmanilla se on jonkinlainen harmoninen kumppani, jolle annetaan myös jotain vastineena… luonnon kiertokulun käyttö sen omilla ehdoilla pikemminkin kuin ihmisen tarpeisiin on Gilmanin maailmalle tärkeä, kun Howard korostaa sitä, että kaupungin käsitettä olisi muutettava siten, että luonto tulisi lähemmäs ihmistä (mutta ei ihminen lähemmäs luontoa) – näen siis, että nyrjähdys varhaisten ekologisten ajattelijoiden (Howard, Morris) ja heidän varhaisten jälkeläistensä (Gilman jne.) välillä on nimenomaan siinä, että vaikka kumpikin nostaa luontoarvot korkealle, luonto ei ole enää hyväksikäytetty kohde… Howard ikään kuin antaa orjalle ihmisarvon ja pyytää hänet lounaspöytään kyökin puolelta, mutta tämä pysyy kuitenkin palvelijana, kun taas Gilman vapauttaa palvelijat tasa-arvoisiksi entisen isäntiensä kanssa, minkä seurauksena dikotomiat hajoavat (esimerkiksi tiedettä ja taidetta ei Herlandissa enää erotella länsimaisen tehokkuusajattelun tapaan, vaan tiede sulautuu osittain taiteeseen ja päinvastoin – tulokset ovat erilaisia kuin silkassa funktionaalisessa pyristelyssä) – “kaikki mikä tuli maasta myös palasi sinne.”