Palasia irrallisista kertomuksista: herra Arreyder uppoaa muistoihinsa kesken työpäivän

“Aika on täynnä…. se on kuluttanut itseään, kulutettu koko kirjoitettu historia, riuhtonut omat raajansa irti, raahannut kavionsa kuljetusvaunun pohjan läpi asfalttiin, se on syöpötellyt, tunkenut pasuunan kurkkuunsa ja kaatanut sinne siirappia, tapiokaa, mausteita, koko hoito, kerta-annos kornukopiaa ja kopulaatiota, sillä vasta kun kaikki on menetetty käydään viimeiseen taistoon, kukin hankkii sen mitä vielä on mahdollista / kehtaa ylipäänsä, eikä rajoja ole, ei suitsia, paukutellaan pistooleja, paritellaan pakonomaisesti, ahmitaan ja oksennetaan, syödään parittelukumppani kuten joillain hyönteislajeilla on tapana, sillä pian tulee valomerkki, orgiat alkavat, eikä niiden jälkeen jää kuin tyhjä tasanko, jota henkiin jääneet taivaltavat onnettomina, joten paras juhlia nyt kun on aikaa, sen jälkeen voidaan korjata lavasteet tai kadota näyttämöltä, jumala painuu takaisin koneeseen… ajasta ei ole enää määräämään meitä, se on potilas, siitä on tullut rampa, jolle pojankoltiaiset vittuilevat eivätkä edes ajattele auttaa, he istuvat pienessä valvontahuoneessa ilman tarinoita, käsissään anekdoottien liivate, kiisselimäinen hölynpöly, heidän sanansa eivät enää mahdu kirjainten suodattimen läpi tarinaan, aurinkoa on siivu mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä, sillä joka tyhjyyteen tottuu, ei odota enää mitään, hän kävelee, aamu makaa yllä kuin hammaslääkärin potilas, avoin suu, rivo asetelma, pumpattava nukke… käärmeet kiertyvät hehkulamppujen sisään, lamput syttyvät ja näyttävät kaiken, kaiken mitä ei olisi tarpeen nähdä, koko pinnistelevä kasa elukoita ja groteskeja ihmishahmoja tavoittelemassa tietään kohti pahaa silmää, ripset kuin justeeri, hehkulanka palaa vielä hetken, hän on erilaista materiaa kuin ihmiset, jotka vellovat kadulla vastaan… aallonmurtaja, kuvat imeytyvät siihen, muokkaavat sitä vuosisatojen kuluessa, kuvat jotka välkkyvät, säkenöivät, peittävät alleen, likaavat kankaan, joka on varovasti käärittävä esitysten jälkeen eräänlaisen putken sisälle (sitä kuljetetaan telttalaatikossa) turvaan piikeiltä, säikeiltä, teriltä jotka saattavat särkeä tuon nurinniskoin lapioidun tallenteen vastaanottavan sfinkterin, sen lihaksiston… “Kääri se varovasti”, huutaa isä ja polttaa mahorkkaa, jota Vlad tuo mukanaan itäisiltä mailta “Kääri se varovasti” ja minulla on taskussa kuva aasista ja naisesta, varastettu klovnien vaunusta “Kääri se varovasti” …hän kävelee edelleen, tyhjissä huoneissa televisiot pauhaavat kuin marakassit mikrofoneissa, levyt pyörivät lautasillaan tyhjää, suut jauhavat tyhjää, pieksevät sanaa kuin virkaheittoa juhtaa… eri värisiä hehkulamppuja museoidun aluksen maston ympärillä, karnevaali jolla eräs Josef K. saapuu Suomeen vuonna 1888 mukanaan sylillinen ääntä ja monta metriä mustaa ainetta, käärmeen hylättyä nahkaa, jolla kinematografit silinterihattujen sisällä käynnistetään kuin sähkötuolit …suussa sieni, päässä huppu …tärinää, ihanaa! …vapinaa! …sylkeä! …seison teloitusjoukon edessä ja haistelen kukkaa, hymyilen halvauksen saaneena ja kaikki hahmottuu kuviksi, allergisiksi kaksiulotteisiksi havaintoryppäiksi… kaikki pysähtyy sekunnin murto-osaksi, jotta ennätän kirjata aikakirjani valmiiksi, valaistut kronikat, kolmiulotteinen elokuva, jonka isä aikoo ottaa näytökseen… hattarat suussa katson kellon kuoren rasahtavan, sähkön syntyvän, laatikollinen vihreänpunaisia pahvilaseja tulee Amerikasta, joka on intiaanien maa täynnä John Waynen pikkusikarin tumppeja ja Marilynin nimettömiä, täynnä piippuja jotka sylkevät paksua mustaa savua tehtaiden sisältä – siellä ne valmistavat ilmaa puhdistavia laitteita, kolminkertainen hurraa-huuto! …kaksinkertainen pommisuoja! …yksinkertainen johtaja! …toinen muovilinssi punainen, toinen vihreä, ja me asetumme kankaan eteen kuin parlamenttiin, veteen hukkuvia alkuasukkaita, maita tuhotaan, reservaateissa asuu raiskattuja tyttäriä, “Väriä!” huutaa isä ja projektorin korina on tukehtuvan turjakkeen ääni, silmissä sulavan kalvon tuoksu, kuisti antaa kohti kuolemaa, pyssynpiippuja, rauhanpiippuja, savupiippuja joita Amerikassa rakennetaan yhdistämään maa peruukkipäiseen tuomariin, joka istuu valtaistuimellaan, ohjaajan kokoontaitettavalla tuolilla… minun on löydettävä tie, taustapeili, tähystyskuva, mutta heillä on Kanslian takaama mandaatti käsissään ja sen avulla joku huutaa “Poikki”, hallitsee, mutta ei todellisuutta, vaan sen miten me sen näemme, ja isä ja minä ja punainen vihreä linssi… ja olen yksi, kokonaan yksi ja irti repäisty rikki, valokuvavesi ja happo… pullon henki täynnä käärmeöljyä, ihmelääkkeitä, visiirejä, hammastahnatuubeja… tulevaisuus on pimiö, jossa toiveita huljutellaan nesteillä täytetyissä laatikoissa, ne unohtuvat sinne, eivät kehity, kaikki näkevät sen omalla tavallaan, ainakin hieman toisin, he uppoavat lohtu, pihvi ja parittelu mielessään yhteiseen tarinaan, jota kerrotaan suurten miesten ja koneiden triumfina, jossa viljelykoneiden äpärälapset parkuvat yksin allekirjoittamatonta huutoaan vekseleiden kapaloissa… ja vielä pahempaa kuin unohdus on se, että kertoja iskee hampaansa sinuun, pyörittää koteloon, raatelee ja sulattelee hapossaan – ihmisestä tehdään toinen, väärä versio ja hänen ihoonsa isketään huomaamatta viivakoodi, orjan leima, ikään kuin lyötäisiin vain olkaan, “Mitä kuoma!” ja olet kuoleman oma, hänet maalataan automaalilla, peilistä näkyvä maailma on tarkoin rajattu ja paisunut, aivan kuin sitä katsoisi kalan silmin… se mitä kerrotaan on aina jo valmista, erään toisen vartijan kaksoset, jotka olivat kerran olleet isänsä mukana valvomossa: kaksi lasta kuin kaksi lamppua, heillä oli vain kolmea eri väriä huopakynissään, mutta samanlaiset värityskirjat, jotka isä oli ostanut lapsilleen ajankuluksi saivat täysin erilaiset ilmentymät… …voiko kuvan valmistaa jättämällä sen värittämättä? …voiko värittää ylirajojen? …kuka ylipäänsä on piirtänyt nämä kuvat: vastuuta jaetaan kuin persettä, käteen jää vain lipun kanta…”

Paskapuhetta

Viktoriaanisen ajan pikkusievimpinä vuosina herrasväelle tarkoitettua wc-paperia (köyhälistö tietenkin käytti Daily Chroniclea) myytiin kirjojen muodossa, kovien kansien välissä, jotta julkisessa tilassa ei olisi muistutuksia groteskeista ja pöyristyttävistä ruumiillisista toiminnoista… tätä nykyä kirjoja myydään herrasväelle (rahvas tietenkin lukee Iltalehteä) wc-paperin muodossa, jotta jokainen muistaisi olevansa tekemisissä silkan alhaisen kuonan kanssa.

Palasia irrallisista kertomuksista: epilogin Trompe l’œil

”…sillä Kanslian mukaan olen yhteenlaskettuna kolmekymmentäkolme vuotta, puolet kuudestakymmenestäkuudesta, kolmannes yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä ja muisti on enää kovaa vettä, satojentuhansien hukkumiskuolema, pakastimeen paketoitu ydinperhe, joka jatkaa jähmeästi rituaalejaan vaikka heidän raajansa ovat samoissa asennoissa alituiseen – se ei kuitenkaan haittaa, sillä mitä enemmän ihminen muistuttaa nukkea, sen parempi, vaivattomampi artefakti on saada pysymään tietyn sommitelman sisällä… hyvällä nukella leikit ovat loputtomia, haamukipu jäsenissä, nivelet taipuvat paritteluun ja tappamiseen, se on kaiken unohdusta, mikä enää on orgaanisessa soluläjässä kiinni, mutta ei omaa tai sen ulkopuolella… tuntuu niin omalta, mutta ei ole hallittavissa, ei saavutettavissa itsen osaksi, osaksi tarinaa jota kerrotaan liikkumalla havainnollisesti pitkin käytäviä ja piirtämällä kivilajien pintaan liidulla ruumiin ääriviivat… ihmisten aineelliset serpentiinirullat unohtuvat tarpeettomina tai ne turvotetaan täyteen, turtuneiksi läpäisemättömiksi pinnoiksi, joilla ei ole mitään mahdollisuutta aistia herkkiä muutoksi, keinotekoisen hetken ajaksi tuleva humahdus, isku jolloin tuntee lämmön, kerroksittaisen kallion alla kulkevat virrat, kun kaikki herää hetkeksi totunnaisesta… mutta jokainen yksittäinen askelten painamiin kuoppiin unohdettu esine palautuu vakaasti takaisin kuin liima, johon työntää sormensa ja yhdistää kaksi lomakuvaa tosiinsa: sfinksi, jonka vartalona on kellotapuli ja soi, jää ainoastaan oma leppoisa tuntemattomuus vailla sormenjälkiä, naamio, ääni joka kuuluu kun pakastimen kansi suljetaan / avataan, mutta joku siellä vain tarkastaa, että kaikki on kunnossa, jättäkää ihmiset sinne, älkää rankaisko heitä enää uusilla asennoilla, kun he ovat tottuneet vanhoihin, lavastakaa koko idylli, tämä otus on kyllästetty kuin vesille laskettava vene, tervattu ja pinnaltaan kaikkea hylkivä, hän astuu hitaasi luolaan ja unohtaa sen…”

Kamera-ajo

Oletteko panneet merkille, että televisio-ohjelmissa, joissa kameralla kuvattu materiaali näytetään  samassa ohjelmastudiossa myös suurelta ruudulta, ihmiset jotka ovat katsomassa nauhoitusta eivät milloinkaan yleisöä kuvattaessa katso kameraan, vaan kohti sitä ruutua – vain nähdäkseen itsensä olevan mukana, innoissaan  olemassa.

Kehittyvien maakuntien Suomi

En tohdi loputtomiin myllyttää samaa asiaa, josta jokainen rumpu kuitenkin läpi lehtien, blogien, palstojen, radioiden ja etenkin näkö- sellaisten jo muutenkin kumajaa omaa mölyään, mutta lisään eiliseen merkintään Kauhajoen ampumistapauksesta muutaman huomion ennen kuin upotan aiheen kehitysnesteeseen ja annan sen lillua pimiön punavalossa osaksi erästä esseekokoelmaani tulevaa mediaspektaakkelien irvokkuutta käsittelevää tekstiä… koko eilisen päivän jatkunut uutisointi tapauksesta typertyi näet illalla sen tähdenlentomaisen pyrstön kanssa kontrastisiin televisiossa näytettyihin kahteen ilmeiseen tapaukseen: ensin Mika Waltarin käsikirjoittamaan ja Matti Kassilan ohjaamaan aina kelvottomana pitämääni ja sellaiseksi jälleen osoittautuneeseen elokuvaan Kuriton sukupolvi (1957) – länsimaisen kulutettavan kulutusyhteiskunnan merkittävimpiä maahan painuneita jälkiä on totta vieköön menetetty, lakoon tallottu viattomuus, sillä kun uutisoinnin hajaannus tiivistyi Suomi-Filmin kipakkaan vanhakantaiseen päivittelyyn, jäi niiden väliin niin vilkaasti liikennöity valtatie, eittei sitä voi millään ymmärrys ylittää… Waltari kuuluu vaiheeseen ennen spektaakkelin  yhteiskunnan taitetta, ennen totaalisen avoimuuden, täydellisen käyttökelvottoman vapauden lakonista karnevaalia, jonka pohjalta syntyy silkan rustiikkisen toiseuden kuriositeetin tai tavanomaisen pahan sijaan absoluuttinen häiriön vieraus, järjestelmällinen ymmärtämisen ja hyvyyden vastaisuus, joka on synkempää kuin yksitoikkoinen vääryys tai haureus… johdonmukaista, moraalikoodiltaan vankkaa pahuutta on muuten käsitelty varsin kattavasti viime aikaisissa Hollywood-elokuvissa, kuten eräs taannoinen keskustelu juottolassa osoitti – itse nostin esiin Coenin veljesten draaman No Country for Old Men (2008), jossa selkeästi pyhästi paha Chigurh on elokuvan ainoa hahmo, jolla on minkäänlaista, itse asiassa erittäin voimakasta kristusmaista pysyvyyttä omassa moraalikoodissaan, olkoonkin että koodi itsessään on tolkuton ja kurja vallitseviin arvoihin nähden, kun taas muut henkilöt päinvastoin voivat tehdä joko oikeita tai vääriä tekoja, mutta muuttavat toimintansa perusteita tyystin kehysten ja tilanteiden mukaan (mikä on eräänlainen vastakohtainen chiaroscuro amerikkalaisen poliittisen retoriikan marengille): heillä ei ole mitään johdonmukaisuutta, ainoastaan suhteellisuus, leveäkaistateiden laissez-faire …sama kuulemma pätee uuden Batman-elokuvan Joker-hahmoon, josta en tarkemmin tiedä, ja jokin kolmaskin filmi nousi esiin – olkoon mikä oli, palaan sivujuoneesta takaisin kontrasteihin: Kurittoman sukupolven Kali, Japi ja Pelle ovat suloisia, lutusia pikku rikkureita, jotka kuka tahansa äiti palkkaisi styylaamaan oman pikku nuppunsa kanssa, sillä heihin kurittomuus tuo vain boheemiromanttisen sävyn paletista, kun taas Mr. Saari voidaan maalata vain kokonaan ilman värejä: hän oli tyhjä, ontto, ei-mitään, Malevitsin Mustan neliön ironisointi, ja  siksi hän pyrki ilmenemään keinolla millä hyvänsä kaikkivaltiaana (ainoastaan ilmenemään, ei olemaan - ainoastaan näyttämään siltä) …Waltarin käsikirjoituksen kurittomat hahmot ovat menneen viattomuuden maailman reliikkejä, mikä tekeekin sen todellisuudesta niin typistetyn torson, kun taas nykytodellisuus on liian täydellinen, hienoviritteinen, aivan liian loppuun asti hiottu, jotta kukaan pystyisi sen vaatimuksiin, jolloin jokainen haava on aina katastrofi – ikkunan  särö mökkituvassa on pikkujuttu, sen voi paikata teipillä, mutta jos särö ilmenee kymmenen kilometrin korkeudella huipputeknisessä lentokoneessa, jota nyky-yhteiskunta eniten muistuttaa, se aiheuttaa välittömän ketjureaktion ja turmion… toinen eilisillan uutismassan ruhon alta esiin tapauksen luonnetta myöhäisiltana tahattomasti valaisemaan ryöminyt ohjelma oli dokumentti tutkija ja psykologi Harry Harlow’n tekemistä deprivaatiokokeista reesus-apinoilla… hän aloitti 40-luvulla tutkimalla rakkautta ja kiintymystä, sai eläinkokeiden perusteella selville paljon, mutta kohteli apinoita tavattomasti julmemmin kuin ajattelemattomat lihansyöjät kohtelevat pihvejään… hän manipuloi eläinten tunteita poistamalla kaiken perusturvan, tekemällä siitä jopa uhkatekijän (sairaalloinen ns. ”pahat emot” -kokeilu), kierouttamalla apinoiden seksuaalisuuden jne. – lopulta hän ryhtyi tutkimaan eläinten depressioita vielä julmemmilla menetelmillä, miltei perverssiä mielihyvää siitä saaden… saavutukset olivat kunniakkaat, olkoon vain, menetelmät eivät ole, eikä voi olla ajattelematta, että jälkispektaakkelimaailman virtuaalinen, kehossaan vastentahtoisesti roikkuva hylkiöihminen on jatkuvasti altistettu vastaaville väärin motivoiduille kokeille: me olemme sattumalta syntynyt, systeemin autonomian vapauttama raju yhteiskunta- ja yksilökokeilu, josta kukaan ei ole vastuussa ja joka on kyllästetty turtumuksella (jo eilen alkuillasta netistä sai ostaa murhaaja Matti Juhani Saaren kannatuspaitoja), moraali & psyyke hajalla kuin pataan pudonnut peili, mutta hajoaminen laminoitu miten kuten peittoon, vuoto tukittu painesiteellä… välillä haava kuitenkin rakoilee ja tapahtuu jotain, esiin purskahtaa sellaista, mikä avaa silmät: todellisuusperustan katoamisen peittävä uusi maailma on kammottava virhe, jonka käsittely mediassa & poliitikkojen parissa aiheuttaa täsmälleen yhtä suurta pahoinvointia ja sääliä kuin itse spektaakkelimainen tapahtuma.

Elämä sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia lapsille

Jälleen siis yksi tuhansista pahoinvoivista ja itseään etsivistä nuorista päätti ampua liudan ihmisiä, tällä kertaa Kauhajoen ammattioppilaitoksella, saadakseen itselleen huomiota, siis lisää katsojia, just shooting a movie, eikö vain? …ja katastrofaalisin seurauksin tietenkin, koska kuvittelukyvytön turrutettu mieli ei ymmärrä tekojen seurausten merkitystä: ”You will die next”, hän lausuu kameralle Youtubessa ennen mainostaukoa kuin sutjakka uutistoimittaja konsanaan, mutta lopputekstit eivät valukaan ruudulle tapauksen jälkeen, vaan kyseessä on unohtunut hanke, todellisuus… kansalainen X. päivittelee tragediaa hetken uutisten kuvamassan äärellä, illalla sitten voi jälleen lohduttautua vaikka katsomalla törkysarja C.S.I:n peräkkäin tulevat jaksot “Rakkaudesta ruumiisiin” ja “Elämän ja kuoleman herra” …todellisuuden kokemisen epätasa-arvo, lauhkea välinpitämättömyys, totaalinen myötätunnon puute ja omaan napaan tuijottava putkinäkö – tervetuloa länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan… eritoten median kannalta tälle yhteiskunnan läpäiseveälle sairaudelle oireellista on kaiken lisäksi se, että jopa ennen kriisipsykologin haastattelua kello kahden uutiset halusi välttämättä kertoa siitä kuinka asiasta raportoidaan aina Iso-Britanniassa, arabimaissa ja Yhdysvalloissa saakka, eikö ole kerrassaan mainiota – media seuraa mediaa ja todistaa merkitystään traagisen tapahtuman kustannuksella: viiden uutisissa kuvataan pitkään brittitelevisiota, jossa YLEltä lainatun kuvan päälle puhuu BBC:n toimittaja, tämä jos mikä on simulaatiota… ammutaan Suomi maailmankartalle: ”Näyttää, että nuoret haluavat julkisuutta itselleen ja sitä myös saavat”, toteaa psykologi Salli Saari ja on surullisen oikeassa…

Modernin rikkurit

Erääseen kirjahankkeeseen liittyen olen menneen viikonlopun ajan telminyt (jälleen kerran) vanhan kunnon Ned Luddin parissa… tai hänen kohdallaan lienee pikemminkin asianmukaista puhua ylipäänsä luddiiteista eli “koneensärkijöistä” kokonaisuudessaan kuin yksittäisestä henkilöistä, sillä Ludd on pitkälti myyttinen hahmo, jonka nimissä esitettiin paljon utopististia vaatimuksia ja toteutettiin monia iskuja… nämä mainiot temput reagoivat 1800-luvun alussa teollistumisen myötä etenkin tekstiilialalla työläisten huonontuneeseen asemaan… ”kapteeni” Luddin myytti kertoo sukkakoneen särkeneestä sankarista ja ajoittuu itse asiassa useille eri vuosikymmenille, suurin osa tarinoista ammentaa 1790-luvun tapahtumista, kun Ludd otti ja särki jonkin sortin sukkakoneen… hänellä lienee tosielämän esikuva, mutta Ludd ei  itsekoskaan johtanut hajanaista, vaikkakin varsin tehokasta luddiittien työläisjoukkoa, vaan aktivistit ottivat häneen liittyvän Robin Hood -mytologian käyttöönsä: esimerkiksi kirjoitus Kutomakoneiden käyttäjien julistus on kirjattu Ned Luddin nimiin, vaikka sen takana on joukko aktivistityöläisiä (pamfletti on oireellisesti kirjattu “Sherwoodin metsässä”) …Luddin sijaan oikeastaan Ranskan vallankumous nosti ahdinkoon joutuneiden kutomakoneiden käyttäjien uskoa asiaansa ja he ryhtyivät 1810-luvulla särkemään aktiivisesti sekä koneita että ylipäänsä tehtaita, joissa koneilla tehtiin nopealla tahdilla halpoja tuotteita kunnon palkkoja maksamatta… mielenkiintoista on se, että luddiittien toimintaa voidaan pitää joko pelkästään yksittäisenä reaktiona huonontuneisiin työolosuhteisiin tai laajempana kansan mielenilmaisuna teollistumista ja kilpailukapitalismia vastaa: jälkimmäinen vaihtoehto, spontaani reaktio modernismiin, on ilmeisen utopiasosialistinen tendenssi ja eritoten esiin nousee kysymys työväestöstä itsestään lähteneen vaihtoehtoisen organisoitumisen mahdollisuudesta – satoja, joillain kerroilla jopa tuhansia koneensärkijöitä ryhmittyi yhteen iskuja toteuttamaan ja heillä oli tapana harjoitella öisin syrjäisissä paikoissa, joten jossain määrin voidaan todella puhua organisoidusta toiminnasta, jollaista teknologinen dystopisti nykyäänkin havittelisi… luddiitien aate kuitenkin jäi vääjäämättömän kehityksen alle, muutoksia työoloihin alettiin hakea liittojen ja poliittisen toiminnan kautta, jos ollenkaan… koneiden hajottamisesta määrättiin luddiittien aktiivisen toiminnan aikana muuten hirttorangaistus ja vaikka tukahdutettu vallankumous nousi uudelleen esiin Englannissa katovuosien aikana, se ei saanut enää entistä henkeään takaisin… luddiitit on myös helppo nähdä nykyaikaisen aktivismin, kansalaisten järjestäytyneen poliittiselle järejestelmälle vaihtoehtoisen toiminnan edeltäjänä… kirjailija Thomas Pynchon on laatinut luddiitteihin liittyvän tekstin “Is it OK to be a Luddite?” (lue täältä), jossa hän esittää kolmannen tulkinnan – että Ned Ludd olikin kenties yksinkertaisesti henkilökohtaiselle asialleen omistautunut “badass”, why not:

“Now, given that kind of time span, it’s just not easy to think of Ned Lud as a technophobic crazy. No doubt what people admired and mythologized him for was the vigor and single-mindedness of his assault. But the words “fit of insane rage” are third-hand and at least 68 years after the event. And Ned Lud’s anger was not directed at the machines, not exactly. I like to think of it more as the controlled, martial-arts type anger of the dedicated Badass.“

Palasia irrallisista kertomuksista: venäläisen sielun määritelmä ja erään romaanihenkilön lapsuuden maisema

“Kuten toivotte, aloitetaan siis kertomus siitä kohdasta, johon on helppo kuvitella jonkinlainen alku: leskirouva Bradher ei tässä vaiheessa siis ole vielä leski, eikä rouvakaan… on jonkin alku, vaikka alustakin on jo tovi, ja hän on neiti X., jonka menneisyydestä ei ole meidän asiamme esittää kysymyksiä, ei säätilasta, rakennusten viskomista varjoista, kielisuudelmista lyhtyjen alla, troikan vauhdista lumituiskussa, kasvon- tai kallonmuodoista (frenologia) tai proosallisista seikoista, vastauksia lupaamme kyllä esittää lukuisia, jos teillä on malttia, ei ole, ei tietenkään… eikä Leningrad ole vielä Leningrad, vaan Petrograd, mutta ehkä jo huomenna kaikki on toisin, kun seiniä rapataan laiskasti, puhutaan paskaa ja syödään suolakaloja kuin pieniä veitsiä, vetelehditään äärettömän komeina vailla mitään tekemistä, hummataan yökaudet, sardiineja ja lientä, savukkeita ja vodkaa, Moika ja saarten sisäsiistit silhuetit, tämä kaikki on teille tuttu lavastus niistä sadoista romaaneista, jossa tapahtuu, että 1) on pommi ynnä anarkistien joukko tai 2) on Jumalan tahto ja sanomalehtiotsikoiden lahti… talojen ratapölkkymäinen iskostunut itsevarmuus, pettävälle pohjalle upeasti leikatut takit, ornamenttikuvioiden herkkyys massiivisten monoliittien julkisivuissa (kuin jokin kummallinen esteettinen sairaus, joka leviää iholla valtoimenaan), tulipesien ammottava vatsaoire ja puhki tarvottu talvi, turkiksia kuin pukeutuisi karvaiseen pilveen, kietoisi sen kaulaansa, kädet muhvissa, herrat kujeilevat kuin panisivat pasianssia… tämä ei ole itää, tämä on keskipiste, salainen tapaaminen, kangaskassi täynnä kaalia ja punajuuria, katujen napakka operetti, hevoset ja Nevski Prospekt, joka ei ole vielä Nevski Prospekt, vaan Lokakuun 25. päivän valtakatu, osta piiras, höyryävä ja nahkea lipare, pudota se vahingossa mukulakiville ja kuuntele ääntä: on kuin joku olisi tullut varta vasten tapetuksi, eikä siitä ole helppo puhua tänään.”

Hashista ja harhamaailmaa

Piti mainitsemani asiasta jo aiemmin, mutta parempi myöhään jne. – Savukeidas kustannuksen uunituoreet painotuotteet, ennätysmäärä syksyn nimikkeitä muuten, pitävät sisällään kaksi allekirjoittaneelle läheistä nidettä, pitkälti tietenkin siksi, että olen ne suomentanut… koppurat ehtivät kauppaan vasta lokakuussa, mutta ainakin Turun kirjamessuilta ja kukaties minultakin niitä saa hankkiakseen jo ennakkoon… kyseessä ovat käännökset yhdysvaltalaisen älykön Fitz Hugh Ludlow’n omaelämäkerrallisesta fantastisesta junkie-romaanista Hashiksenkäyttäjä (”Hashees-Eater”, 1857, lue esittely täältä) sekä Liisastakin tarinoineen salaperäisen Lewis Carrollin nokkelan lyyrisestä  harhamaailmassa huikentelevasta runoteoksesta Fantasmagoria ja muita runoja (“Phantasmagoria and Other Poems, 1869, esittely täällä).

Perversio

“Kaikenlainen peittely (mystifikaatio), monet eri versiot, kaikenlainen provosoiva keskustelu vaikuttaa minusta äärettömän paljon kiinnostavammalta kuin lopullisesti muotoillut korkeammat totuudet.”

Juri Andruchovyts

Hyllyssäni pitkään ollut, kerran vuosia sitten aloittamani mutta joskus pidemmän matkustuksen vuoksi kesken jäänyt ja hyllyyn tutulle paikalleen silmätikuksi palannut Juri Andruchovytsin Perversio (Loki-kirjat 2000), on kaikesta kikkanokkaisesta pikkunokkeluudestaan huolimatta erinomaisen välähtävä ja arkistoja sotkuun silottava kirja, kokeilevan proosan alkupala, joka on jatkuvasti vaarassa roihahtaa ja romahtaa kuin mikäkin Hindenburg, mutta säilyttää kuitenkin  malttinsa, vaappuen, kepeänraskaana ja uljaana leluna… keinojen karhunraudoistaan huolimatta se ei ole kovinkaan vaikealukuinen teos, joskin vaatii kapallisen pitkäjänteisyyttä palasten yhteen ymppäämisesssä (ilman fragmentaarisuutta teos olisi melkoista roskaa) ja äänten jatkuvassa varianssissa (voi lukijarukkaa, joka ei voi samaistua leppoisaan souturetkeen kanaaleilla), joista niistäkin suurin osa on kuitenkin hyvin perusteltuja, oikeastaan vähän liiankin kauas kättä lukijan suuntaan kurottavia, sillä luovan hämmennyksen hetkiä (…kuka puhuu? …kenelle? …miksi? etc.) ei juurikaan synny… yhtä kaikki Perversio riemuitsee ja leikittelee, sahaa linssiin mutta pyytää anteeksi… se kertoo ulkoisesti kumean tarinan ukrainalaisesti runoilijasta ja taiteilijasta Stan Perfetskystä (jolla on neljäkymmentä muutakin nimeä), joka kutsutaan Venetsiaan jonkinlaiseen hämärään seminaariin koskien “maailman postkarnevalistista päättömyyttä” – tämä on ulkoinen kehys, johon post-post -maailma asetetaan kieppumaan, särkymään, sätkimään ja leviämään kaikkialle kuin kirjat, joita yleisö viskoo seminaarin erään puhujan päälle, kunnes sivut, tiedot, koriste-esineet, vuosisatojen takaiset patsaat, kattokruunut ja ihmiset itse ovat suloisessa sekamelskassa, tarinoiden, valheiden ja historian krääsän vyyhdessä, mitä tapausta seuraa vain hillitön delirium ja katoaminen yliviritettyyn merkitystilaan… teos johdattaa harhaan mutta pitää suunnan ja alueen tiedossa kuin vanhan kaupungin sokkeloisilla kujilla kulkeva flanööri… se hämää mutta tunnustaa hämäyksensä samassa lauseessa ja jatkaa nikottelematta eteenpäin… Andruchovyts on kirjoittanut mainion kirjan, joka ainakin vuotta julkaisunsa jälkeen oli jo livistetty piiloon pokkarihyllyjen alustoiksi – aivan syyttä suotta, sillä teos tulisi nostaa uudelleenkin esiin, samoin kuin ukrainalainen kirjallisuus ylipäänsä, sillä siksi hillitöntä ideoiden draamaa, kaunista surua ja itäistä melankoliaa sieltä löytyy turpean tuulipukuteutoninkin tarpeisiin… näin Juri A. itse kuvailee teoksensa nimen takilaa:

“Kirjan ukrainankielinen nimi Perverzija heijastaa Venetsian kaupungin ukrainalaista nimeä, ‘Venetsija’ (vokaalit e-e-i-ja). Lisäksi nimi leikkii muutamalla ukrainalaisella ilmauksella: ‘pervertos’ joka tarkoittaa jonkinlaista yllättävää murrosta tai äkillistä muutosta, ja ‘pryverztysja’, joka puolestaan merkitsee tulla nähdyksi painajaisessa. Sitä paitsi nimi on foneettisesti hyvin lähellä päähenkilön Perfetskyn nimeä, ja siinä kuuluu etruskien kuolemanjumalan Perzu Verzun nimi (josta juuri juontuu myöhempi latinan sanan ‘persona’, joka alunperin on saattanut merkitä kuolinnaamiota). Naamio ja naamioituminen ovatkin monessa mielessä romaanin avainkäsitteitä. Mutta on parempi että muut kuin minä purkavat tätä.” (Lokin haastattelu täällä).