“Jonoon järjestäytyneinä vapaaehtoiset, aivan kuin vailla henkistä olemusta, vailla muistoja siitä mitä tapahtui juuri hetki sitten… on kuin sotarikoksesta teloitustuomion saanut olisi täytäntöönpanon jälkeen unohtanut tulleensa teloitetuksi, tehneensä mitään väärää, nousisi vain maasta mietteliäänä, hienoisen pöllämystyneenä ja sytyttäisi hiekalta löytämänsä savukkeen puolikkaan… kävelisi vain pois laukaistujen, vielä piiput lämpiminä savuavien aseiden edestä ja kulkisi kotiin, lämmittäisi uunia, silittäisi takkutukkaisia lapsia, siittäisi vaimon, puita motti hellaan, nostaisi veden, maksaisi veron, lisäveron, rakentaisi kopion kaikista taloista ja nimeäisi sen omakseen, tekisi työtä, tekisi lisää työtä, tekisi sen jälkeen työtä, sillä työstä ja jatkuvasta jossain mukana olemisesta kehittyy uusi uskonto, väliin putoavien hetkien kielto, ja kuolemaansa saakka he tulevat puuhailemaan tomerasti erilaisten ruumiillisten rituaalien parissa, mutta aina negaation kautta, välttyäkseen joltain muulta, välttyäkseen miettimästä sitä kuinka tähän on jouduttu, kuinka hauras kallo, ponnistelevat paetakseen, pinnistävät hampaiden välistä sihisevän punaisen perkeleen… he kantavat jokainen hattunsa alla asetta, jonka voisivat laukaista millä hetkellä hyvänsä, mutta eivät laukaise, vaan rakentavat välikattoja, liitereitä, täyttävät liiterit puilla, rakentavat uusia liitereitä, saunoja, kerroksia, siipiä, pihateitä, kasvattavat kuusiaitoja, lapsia, kitkevät, kuokkivat henkilökohtaista peltotilkkuaan, käyvät marjassa, sienessä, juoksemassa, kalastamassa, mutta eivät enää milloinkaan tappamassa, eivät milloinkaan itsensä luona vieraisilla, ainoastaan lavastetuissa kahvipöydissä, sillä kahvista voi aina puhua, lusikoiden kilinän kadenssit tuovat tutuuden tunteen… he lähtevät ollakseen olematta, tekevät ollakseen tekemättä, eikä kukaan riko yhteistä illuusiota, vaikka jollain tavalla kaikki vaikuttavat toivovan sitä, että heidän ei enää tarvitsisi rakentaa välikattoja, liitereitä, täyttää liitereitä puilla, rakentaa uusia liitereitä, saunoja, kerroksia, siipiä, pihateitä, kasvattaa kuusiaitoja, lapsia, kitkeä, kuokkia henkilökohtaista peltotilkkuaan, käydä marjassa, sienessä, juoksemassa, kalastamassa… mutta tämä välinpitämättömyys ja satunnainen viinapäissään lausuttu salainen murahdus on heidän tuomionsa siitä, että alkoivat (koska eivät muuta osanneet) rakentaa tyhjän päälle onttoa puhetta, kaiken entisten purkauduttua, portaita vailla jalansijaa, marttyyrit kärsimässä puolestaan, jonoon järjestäytyneinä läpi vuosien.”
“Paha, tyhmä pikku äpärä”
syyskuu 5, 2008
Kuka onkaan ”paha, tyhmä pikku äpärä” ja eritoten ”valehtelija, huijari, loinen ja ennen kaikkea – ennen kaikkea – pikku nousukas, joka on valmis mihin tahansa kuuluisuuden ja rahan eteen” – sattumalta puhutaan tietenkin blogin kommenttiosiossa vasta sivuamastani ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqista, jonka 83-vuotias äiti Lucie Ceccaldi on kirjoittanut pojastaan raivokkaan paljastuskirjan ilmeisen paljon samankaltaisilla menetelmillä kuin poikarukka teoksensa laatii… teema nostaa esiin kaksi mielenkiintoista seikkaa, toinen pikku-Micheliin liittyen ja toinen kirjailijuuteen ylipäänsä: 1) kuten Turun Sanomienkin artikkelissa pohditaan, Houellebecq voi olla joko äärimmäisen rehellinen ja suorasukainen, kuten monet hänen kirjoihinsa intohimoisesti suhtautuvat ja hänen rajusta suorapuheisuudestaan vaikutteitakin saaneet tekstisavottaa raatavat toverini tuntuvat ajattelevan, tai toisaalta hän voi olla taitava laskelmoija, taikasauvan heiluttaja, joka osaa tarttua märkiviin aiheisiin ja hiertää niitä edelleen avonaisemmiksi taatakseen näin ollen maksimaalisen julkisuuden… minusta kumpikin vaihtoehto on mahdollinen puhtaasti Houllebecqin kirjojen perusteella: ne vaikuttavat puuskassa laadituilta litanioilta tarkoituksellisia kärjistyksiä ja ylilyöntejä, jotka kuitenkin osuvat tavattoman usein maaliinsa ja avaavat perspektiivejä tuhanteen kertaan retorisella marengilla peitettyihin teemoihin; toisaalta teosten kunnianhimoa vailla oleva esteettinen metodi ja ilmeisen tahallisten tabujen valinta näkyvät läpi… äiti tietenkin pitää poikaansa pelkkänä jäljittelijänä, joka tekee mitä hyvänsä saadakseen julkisuutta (mitä hyvänsä? – kenties hän onkin pakottanut äitinsä pistooli ohimolla kirjoittamaan tämän teoksen!), mutta tuskin uskon puhtaasti siihenkään, en niinkään… sitten yleinen seikka: 2) on ylipäänsä mielenkiintoista miten kirjailijoiden vanhemmat suhtautuvat heidän teoksiinsa, etenkin sellaisiin jotka ovat luonteeltaan paljastavia ja kenties kuvaavat perhe-elämää – heille on turha jauhaa ”kirjoittavasta minästä” tai minäpuhujasta, jonka elämä ei muistuta todellista, jos jotain on selvästi poimittu mukaan… sellaista ei kuunnella, varsinkin kun he itse ovat jatkuvasti alttiita joutumaan valokeilaan tahtomattaan (kuten Houellebecqin äiti, joka kavahti poikansa esikoisteoksessa ollutta vastuuttoman hippiäidin potrettia ja uhkasi iskeä Michelin hampaat kepillään mäsäksi) ja saamme kuulla vain lyhyitä lausuntoja naistelukemistoissa ”Ei se ihan niin mennyt…” tms. ja tässä mielessä Michelin mama ottaa yllättävästäkin kantaa… näin ollen yhdynkin TS:n jutun kirjoittajan loppukaneettiin: ”kannanottoja karttavien nykykirjailijoiden joukossa vanhat kunnon kauhukakarat ovat piristäviä poikkeuksia. Kuten myös heidän äitinsä” - viva enfant terrible!
