Palasia irrallisista kertomuksista: lyhyt analyysi sodanjälkeisestä vasarasta

“Jonoon järjestäytyneinä vapaaehtoiset, aivan kuin vailla henkistä olemusta, vailla muistoja siitä mitä tapahtui juuri hetki sitten… on kuin sotarikoksesta teloitustuomion saanut olisi täytäntöönpanon jälkeen unohtanut tulleensa teloitetuksi, tehneensä mitään väärää, nousisi vain maasta mietteliäänä, hienoisen pöllämystyneenä ja sytyttäisi hiekalta löytämänsä savukkeen puolikkaan… kävelisi vain pois laukaistujen, vielä piiput lämpiminä savuavien aseiden edestä ja kulkisi kotiin, lämmittäisi uunia, silittäisi takkutukkaisia lapsia, siittäisi vaimon, puita motti hellaan, nostaisi veden, maksaisi veron, lisäveron, rakentaisi kopion kaikista taloista ja nimeäisi sen omakseen, tekisi työtä, tekisi lisää työtä, tekisi sen jälkeen työtä, sillä työstä ja jatkuvasta jossain mukana olemisesta kehittyy uusi uskonto, väliin putoavien hetkien kielto, ja kuolemaansa saakka he tulevat puuhailemaan tomerasti erilaisten ruumiillisten rituaalien parissa, mutta aina negaation kautta, välttyäkseen joltain muulta, välttyäkseen miettimästä sitä kuinka tähän on jouduttu, kuinka hauras kallo, ponnistelevat paetakseen, pinnistävät hampaiden välistä sihisevän punaisen perkeleen… he kantavat jokainen hattunsa alla asetta, jonka voisivat laukaista millä hetkellä hyvänsä, mutta eivät laukaise, vaan rakentavat välikattoja, liitereitä, täyttävät liiterit puilla, rakentavat uusia liitereitä, saunoja, kerroksia, siipiä, pihateitä, kasvattavat kuusiaitoja, lapsia, kitkevät, kuokkivat henkilökohtaista peltotilkkuaan, käyvät marjassa, sienessä, juoksemassa, kalastamassa, mutta eivät enää milloinkaan tappamassa, eivät milloinkaan itsensä luona vieraisilla, ainoastaan lavastetuissa kahvipöydissä, sillä kahvista voi aina puhua, lusikoiden kilinän kadenssit tuovat tutuuden tunteen… he lähtevät ollakseen olematta, tekevät ollakseen tekemättä, eikä kukaan riko yhteistä illuusiota, vaikka jollain tavalla kaikki vaikuttavat toivovan sitä, että heidän ei enää tarvitsisi rakentaa välikattoja, liitereitä, täyttää liitereitä puilla, rakentaa uusia liitereitä, saunoja, kerroksia, siipiä, pihateitä, kasvattaa kuusiaitoja, lapsia, kitkeä, kuokkia henkilökohtaista peltotilkkuaan, käydä marjassa, sienessä, juoksemassa, kalastamassa… mutta tämä välinpitämättömyys ja satunnainen viinapäissään lausuttu salainen murahdus on heidän tuomionsa siitä, että alkoivat (koska eivät muuta osanneet) rakentaa tyhjän päälle onttoa puhetta, kaiken entisten purkauduttua, portaita vailla jalansijaa, marttyyrit kärsimässä puolestaan, jonoon järjestäytyneinä läpi vuosien.”