late / trans- / ion

Edelliseen viestiin viitaten ohessa suomennokseni David Foster Wallacen novellista “Palovammoja saaneiden lasten ruumiillistumia” (teoksesta Oblivion, Little & Brown 2004), julkaistu: Nuori Voima 6 / 07.

PALOVAMMOJA SAANEIDEN LASTEN RUUMIILLISTUMIA

Isukki oli talon nurkan takana ripustamassa paikalleen ovea uudelle vuokralaiselle kuullessaan lapsen huutoja ja niiden väliin hukkuvan Mamman korkean äänen. Hän oli nopea liikkeissään, takakuistin ovi antoi suoraan keittiöön, ja ennen kuin sisäovi oli kolahtanut kiinni hänen takanaan, oli Isukki jo ennättänyt tapahtumapaikalle, jossa lieden polttimen sinisen kaasuliekin eteen oli kaatunut kattila. Edelleen höyryävä vesilammikko levitti lonkeroitaan kaikkialle taaperon seisoessa liian suurissa vaipoissaan jäykkänä aloillaan hiukset höyryten, rintakehä ja olkapäät helakanpunaisina, silmät muljahdellen ja suu kokonaan auki ikään kuin jollain tapaa päästämistään äänistä erillisenä. Mamma oli kumartunut toisen polvensa varaan ja taputteli turhaan tiskirätillä poikaa. Hänen hysteeriset huutonsa vastasivat lapsen ääniin. Mamman toinen polvi ja pojan paljaat, pehmeät pienet jalat olivat edelleen höyryävässä lammikossa ja aivan ensimmäiseksi Isukki nappasi lapsen kainaloista ylös, nosti hänet pois ja kuljetti tiskialtaaseen, josta viskasi ensin lautaset pois. Hän käänsi hanan päälle ja antoi kylmän kaivoveden juosta pojan jaloille samalla kun valutti käsiinsä lisää viileää vettä ja ammensi tai heitti sitä pojan kasvoille, olkapäille ja rinnalle toiveenaan ensi töikseen nähdä, ettei pojasta enää nouse höyryä. Mamma rukoili Jumalaa apuun Isukin olan takana, kunnes tämä lähetti Mamman noutamaan pyyhkeitä ja sideharsoa, jos heillä olisi niitä. Isukki liikkui kerkeästi ja toimi oikein, hänen miehinen mielensä oli tyhjä kaikesta muusta paitsi käsillä olevasta tehtävästä, eikä se vielä ollut tullut tietoiseksi siitä kuinka sulavasti hän käyttäytyi tai että hän oli lakannut kuulemasta korkeita huutoja, sillä niiden kuuleminen olisi jähmettänyt hänet aloilleen ja tehnyt mahdottomaksi sen, mikä oli välttämätöntä jotta hän voisi auttaa lastaan, jonka huudot olivat yhtä säännöllisiä kuin hengitys ja jatkuivat niin pitkään, että niistä oli tullut jo kuin esineitä keittiöön, jotain mitä voisi liikutella nopeasti paikasta toiseen. Talon vuokralaisen asuttaman puolen ovi riippui puoliksi irtonaisena yläsaranoiltaan ja liikahteli verkkaan tuulessa, toisella puolen ajotietä sijaitsevassa tammessa istuva lintu näytti tarkkailevan ovea pää kallellaan huutojen edelleen kaikuessa talon sisältä. Pahimmat palovammat näyttivät olevan oikeassa kädessä ja olkapäässä, kun taas rinnan ja vatsan puna haalistui jo vaaleanpunaiseksi kylmän veden alla, eivätkä lapsen pehmeät jalkapohjat olleet rakkuloilla ainakaan siltä osin kuin Isukki ne näki. Taapero heilutti kuitenkin edelleen käsiään kuin yrittäisi iskeä vaisusti nyrkillään ja kirkui – tosin kenties enää ainoastaan pelon tuottaman refleksin vuoksi, kuten Isukki myöhemmin ajatteli. Pojan pienet kasvot pullistuivat ja viirumaisen suonet paisuivat ohimoilla, ja Isukki toisteli että hän on tässä, hän on tässä, samalla kun adrenaliinitaso laski ja viha Mammaa kohtaan siitä hyvästä että tämä oli antanut jotain tällaista tapahtua, kasaantui vähitellen hiukkasina mielen viimeisille perukoille, jonka kätköistä ne vasta tuntien päästä saisivat ilmaisunsa. Kun Mamma palasi, ei Isukki tiennyt kietoisiko lapsen pyyhkeisiin vain ei, mutta lopulta kostutti pyyhkeitä ja teki niin, kääri pojan tiukasti, nosti pois tiskialtaasta ja asetti keittiön pöydän reunalle rauhoittumaan samalla kun Mamma tarkasti lapsen jalkapohjia rakkuloiden varalta, toinen käsi jatkuvasti heilahdellen merkityksettömiä sanoja päästelevän suun tienoilla. Isukki kyykistyi ja oli ruudullisella pöytälevyllä istuvan lapsen kanssa silmätysten toistellen edelleen sitä tosiseikkaa, että oli tässä, yrittäen siten tyynnyttää itkevää taaperoa, mutta lapsi huusi edelleen hengästyneenä korkeaa, puhdasta ja kiiltävää ääntä, joka sai Isukin sydämen miltei pysähtymään. Pureskellut huulet ja ikenet saivat pientä kaasuliekkiä muistuttavan sinisen sävyn, ajatteli Isukki, ja pojan huuto kuului edelleen melkein yhtä kovana kuin hän olisi kaatuneen kattilan armoilla. Mamma puheli yksitoikkoisesti lapsen kasvojen edessä Isukin vieressä, näin kului minuutti tai kaksi, vaikka se vaikuttikin paljon pidemmältä ajalta, ja leivonen istui oksallaan pää kallellaan ja sarana alkoi väsyä vinossa olevan oven painosta, kunnes ensimmäinen näkyvä höyrykiehkura ilmestyi laiskasti esiin tiukasti kiedotun pyyhkeen helman alta ja vanhempien silmät kohtasivat ja laajenivat – he avasivat pyyhkeen pienen poikansa ympäriltä ja asetettuaan hänet makuulle ruudulliselle pöytätasolle löysäsivät vaipan pehmenneitä kiinnikkeitä. Yrittäessään irrottaa vaippaa se pani hennosti vastaan lapsen korkeiden huutojen säestämänä ja oli polttavan kuuma. Lapsen vaippa poltti heidän käsiään ja he huomasivat nyt minne vesi todella oli kaatunut ja kerääntynyt – sieltä se oli polttanut heidän pikku poikaansa koko sen ajan kun hän kirkui heiltä apua, eivätkä he olleet sitä pystyneet antamaan tai edes ymmärtämään tilannetta. Ja kun he saivat vaipan pois ja näkivät missä tilassa lapsen keskiruumis oli, Mamma lausui heidän Jumalansa etunimen ja tarttui pöydän reunaan pysyäkseen jaloillaan samalla kun isä käänsi tilanteelle selkänsä ja sinkosi tyrmäysiskun keittiön ilmaan kiroten sekä itsensä että koko maailman, eikä varmasti viimeistä kertaa. Lapsen olisi voinut ajatella nukkuvan jos hänen hengityksensä ei olisi ollut niin haukkovaa eivätkä hänen kätensä olisi huitoneet pieniä iskeviä liikkeitä makuulta ilmaan – kädet, jotka olivat aikuisen miehen peukalon kokoiset ja tarttuivat vauvansänkyyn laskeutuneeseen Isukin peukaloon. Poika katseli pää kallellaan kovasti yksinäiseltä vaikuttavan Isukin huulten tapailevan laulua, ja oli kuin lapsi olisi nähnyt hänen lävitseen sivusilmin johonkin, jonka vasta tuo katse itsessään rakensi. Jos et ole milloinkaan itkenyt ja haluaisit tehdä sen, hanki lapsi. Särje sydämesi sisältä käsin, lapsi on helähtävä laulu, jonka Isukki jälleen kuulee ikään kuin radion kuuluttajanainen olisi huoneessa heidän kanssaan katselemassa mitä oikein on tapahtunut, vaikka tunteja myöhemmin se mitä Isukki ei mitenkään voisi antaa itselleen anteeksi onkin se, kuinka paljon hän kaipasi savuketta juuri silloin kun he tekivät lapselle parhaansa mukaan uuden vaipan sideharsosta ja kahdesta ristikkäin asetetusta käsipyyhkeestä. Isukki nosti hänet ylös kuin vastasyntyneen, pojan kallo toisella kämmenellään, ja juoksi hänen kanssaan viritettyyn pakuunsa ja poltti kustomoitua kumia koko matkan kaupunkiin ja klinikan ensiapuosastolle samalla kun vuokralaisen ovi roikkui sillä tapaa auki koko päivän kunnes sarana antoi periksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, kun se ei vain loppunut eivätkä he onnistuneet siinä, ja lapsi oli oppinut unohtamaan itsensä ja katseli yläpuolelta kaiken tulevan ilmi, ja kaikki mikä oli mennyttä ei enää siitä lähtien merkinnyt mitään ja lapsen ruumis laajeni ja käveli siellä täällä ja sai palkkaa ja eli elämänsä ilman asuinsijaa, asiana asioiden joukossa, sen itsensä sielu höyrynä niin korkealla ilmassa, että putosi kuin sade ja sitten kohosi, ja aurinko liikkui ylös alas kuin jojo.

Supposedly Fun Thing You Never Do Again

Yhdysvaltalainen kirjailija, esseisti, rouhea älykkö ja opettaja David Foster Wallace, itsemurha 46-vuotiaana – tympeä maailma, ajattelevat ihmiset roikkuvat jo valmiiksi löysässä hirressä tässä banaalissa todellisuudessa, satiiri on mahdotonta, kulttuurikritiikki koodattu ironiaksi tuotteiden itsensä sisään… liian monta hyvää kirjaa jää jälleen kirjoittamatta, pölvästit eivät kuole millään ja nakuttelevat hölynpölyä koneistaan. (Nekrologi New York Timesissa).

Palasia irrallisista kertomuksista: Herra Z, joitain minuutteja ennen junaturmaa -57

“Sillä teistä, herra Z., ei ole enää hyötyä empatian herättämisessä… teistä on tullut tähän kertomukseen silkka rappion, pettymysten sekä ideologisen heikkouden ja riippuvuuden nivelnukke, jota ohjataan ylhäältä päin naruilla ja on perinteisesti valmistettu puusta, yleensä lehmuksesta, joka on riittävän pehmeää veistettäväksi, mutta kuitenkin tarpeeksi kestävää, te ette ole edes yhdentekevä, niin paljon olette kuluttaneet, kuluttaneet kaikkea ja itseänne, että teistä on jäänyt jäljelle ainoastaan sielu – ja millainen kammotus se onkaan, kysykää milloin muovikasseja alettiin valmistaa…. narut on kiinnitetty nuken jäseniin, jotka on liitetty toisiinsa nivelillä, lisäksi joissakin nukeissa myös suuta tai silmäluomia voidaan liikuttaa naruilla…. kuvastatte kaikkea sitä välinpitämättömyyttä, joka johtuu vaille ominaisuuksia jäämisestä, ette näe puita metsältä, ette metsää maantieteeltä, maantiedettä astronomialta jne…. istumisessannekin on jotain vaivalloista jaksamista, ikään kuin olisi ponnisteltava toden teolla, jotta pysyy ylipäänsä olemassa, ettei katoa yhdeksi monista merkityksettömistä ja kasvottomista, mitäänsanomattomista merkeistä sivuilla, jotka arkistoidaan ja joita tulevien sukupolvien röyhkimykset kuvaavat kuin ohimennen, niin kuin tässä, en välitä teistä, menkää pois, kadotkaa, narut ovat yleensä ohuita ja läpikuultavia, mikä vahvistaa todellisuusvaikutelmaa entisestään… te ette ole enää edes ärsyttävä, ainoastaan tyhjä, latistunut, kasvoton ja nurin käännetty, tyhjentynyt / -mentynyt kangas… mutta älkää toki menkö aivan vielä, koska kaksi kohtaloa on solmittava tai pikemminkin kolautettava yhteen, jotta loppunne on draamallinen ja kuitenkin uutta toivoa luova, kenties metaforinen jos niin kyynelten haupitsien kadenssien kaikuessa halutaan… mutta millainen henkilö oikein olettekaan, millainen epatto, kun edes kertoja ei välitä teistä… ovatko nämä valintoja vai itsestäänselvyyksiä?”