“Kuten toivotte, aloitetaan siis kertomus siitä kohdasta, johon on helppo kuvitella jonkinlainen alku: leskirouva Bradher ei tässä vaiheessa siis ole vielä leski, eikä rouvakaan… on jonkin alku, vaikka alustakin on jo tovi, ja hän on neiti X., jonka menneisyydestä ei ole meidän asiamme esittää kysymyksiä, ei säätilasta, rakennusten viskomista varjoista, kielisuudelmista lyhtyjen alla, troikan vauhdista lumituiskussa, kasvon- tai kallonmuodoista (frenologia) tai proosallisista seikoista, vastauksia lupaamme kyllä esittää lukuisia, jos teillä on malttia, ei ole, ei tietenkään… eikä Leningrad ole vielä Leningrad, vaan Petrograd, mutta ehkä jo huomenna kaikki on toisin, kun seiniä rapataan laiskasti, puhutaan paskaa ja syödään suolakaloja kuin pieniä veitsiä, vetelehditään äärettömän komeina vailla mitään tekemistä, hummataan yökaudet, sardiineja ja lientä, savukkeita ja vodkaa, Moika ja saarten sisäsiistit silhuetit, tämä kaikki on teille tuttu lavastus niistä sadoista romaaneista, jossa tapahtuu, että 1) on pommi ynnä anarkistien joukko tai 2) on Jumalan tahto ja sanomalehtiotsikoiden lahti… talojen ratapölkkymäinen iskostunut itsevarmuus, pettävälle pohjalle upeasti leikatut takit, ornamenttikuvioiden herkkyys massiivisten monoliittien julkisivuissa (kuin jokin kummallinen esteettinen sairaus, joka leviää iholla valtoimenaan), tulipesien ammottava vatsaoire ja puhki tarvottu talvi, turkiksia kuin pukeutuisi karvaiseen pilveen, kietoisi sen kaulaansa, kädet muhvissa, herrat kujeilevat kuin panisivat pasianssia… tämä ei ole itää, tämä on keskipiste, salainen tapaaminen, kangaskassi täynnä kaalia ja punajuuria, katujen napakka operetti, hevoset ja Nevski Prospekt, joka ei ole vielä Nevski Prospekt, vaan Lokakuun 25. päivän valtakatu, osta piiras, höyryävä ja nahkea lipare, pudota se vahingossa mukulakiville ja kuuntele ääntä: on kuin joku olisi tullut varta vasten tapetuksi, eikä siitä ole helppo puhua tänään.”