Modernin rikkurit

Erääseen kirjahankkeeseen liittyen olen menneen viikonlopun ajan telminyt (jälleen kerran) vanhan kunnon Ned Luddin parissa… tai hänen kohdallaan lienee pikemminkin asianmukaista puhua ylipäänsä luddiiteista eli “koneensärkijöistä” kokonaisuudessaan kuin yksittäisestä henkilöistä, sillä Ludd on pitkälti myyttinen hahmo, jonka nimissä esitettiin paljon utopististia vaatimuksia ja toteutettiin monia iskuja… nämä mainiot temput reagoivat 1800-luvun alussa teollistumisen myötä etenkin tekstiilialalla työläisten huonontuneeseen asemaan… ”kapteeni” Luddin myytti kertoo sukkakoneen särkeneestä sankarista ja ajoittuu itse asiassa useille eri vuosikymmenille, suurin osa tarinoista ammentaa 1790-luvun tapahtumista, kun Ludd otti ja särki jonkin sortin sukkakoneen… hänellä lienee tosielämän esikuva, mutta Ludd ei  itsekoskaan johtanut hajanaista, vaikkakin varsin tehokasta luddiittien työläisjoukkoa, vaan aktivistit ottivat häneen liittyvän Robin Hood -mytologian käyttöönsä: esimerkiksi kirjoitus Kutomakoneiden käyttäjien julistus on kirjattu Ned Luddin nimiin, vaikka sen takana on joukko aktivistityöläisiä (pamfletti on oireellisesti kirjattu “Sherwoodin metsässä”) …Luddin sijaan oikeastaan Ranskan vallankumous nosti ahdinkoon joutuneiden kutomakoneiden käyttäjien uskoa asiaansa ja he ryhtyivät 1810-luvulla särkemään aktiivisesti sekä koneita että ylipäänsä tehtaita, joissa koneilla tehtiin nopealla tahdilla halpoja tuotteita kunnon palkkoja maksamatta… mielenkiintoista on se, että luddiittien toimintaa voidaan pitää joko pelkästään yksittäisenä reaktiona huonontuneisiin työolosuhteisiin tai laajempana kansan mielenilmaisuna teollistumista ja kilpailukapitalismia vastaa: jälkimmäinen vaihtoehto, spontaani reaktio modernismiin, on ilmeisen utopiasosialistinen tendenssi ja eritoten esiin nousee kysymys työväestöstä itsestään lähteneen vaihtoehtoisen organisoitumisen mahdollisuudesta – satoja, joillain kerroilla jopa tuhansia koneensärkijöitä ryhmittyi yhteen iskuja toteuttamaan ja heillä oli tapana harjoitella öisin syrjäisissä paikoissa, joten jossain määrin voidaan todella puhua organisoidusta toiminnasta, jollaista teknologinen dystopisti nykyäänkin havittelisi… luddiitien aate kuitenkin jäi vääjäämättömän kehityksen alle, muutoksia työoloihin alettiin hakea liittojen ja poliittisen toiminnan kautta, jos ollenkaan… koneiden hajottamisesta määrättiin luddiittien aktiivisen toiminnan aikana muuten hirttorangaistus ja vaikka tukahdutettu vallankumous nousi uudelleen esiin Englannissa katovuosien aikana, se ei saanut enää entistä henkeään takaisin… luddiitit on myös helppo nähdä nykyaikaisen aktivismin, kansalaisten järjestäytyneen poliittiselle järejestelmälle vaihtoehtoisen toiminnan edeltäjänä… kirjailija Thomas Pynchon on laatinut luddiitteihin liittyvän tekstin “Is it OK to be a Luddite?” (lue täältä), jossa hän esittää kolmannen tulkinnan – että Ned Ludd olikin kenties yksinkertaisesti henkilökohtaiselle asialleen omistautunut “badass”, why not:

“Now, given that kind of time span, it’s just not easy to think of Ned Lud as a technophobic crazy. No doubt what people admired and mythologized him for was the vigor and single-mindedness of his assault. But the words “fit of insane rage” are third-hand and at least 68 years after the event. And Ned Lud’s anger was not directed at the machines, not exactly. I like to think of it more as the controlled, martial-arts type anger of the dedicated Badass.“