Kehittyvien maakuntien Suomi

En tohdi loputtomiin myllyttää samaa asiaa, josta jokainen rumpu kuitenkin läpi lehtien, blogien, palstojen, radioiden ja etenkin näkö- sellaisten jo muutenkin kumajaa omaa mölyään, mutta lisään eiliseen merkintään Kauhajoen ampumistapauksesta muutaman huomion ennen kuin upotan aiheen kehitysnesteeseen ja annan sen lillua pimiön punavalossa osaksi erästä esseekokoelmaani tulevaa mediaspektaakkelien irvokkuutta käsittelevää tekstiä… koko eilisen päivän jatkunut uutisointi tapauksesta typertyi näet illalla sen tähdenlentomaisen pyrstön kanssa kontrastisiin televisiossa näytettyihin kahteen ilmeiseen tapaukseen: ensin Mika Waltarin käsikirjoittamaan ja Matti Kassilan ohjaamaan aina kelvottomana pitämääni ja sellaiseksi jälleen osoittautuneeseen elokuvaan Kuriton sukupolvi (1957) – länsimaisen kulutettavan kulutusyhteiskunnan merkittävimpiä maahan painuneita jälkiä on totta vieköön menetetty, lakoon tallottu viattomuus, sillä kun uutisoinnin hajaannus tiivistyi Suomi-Filmin kipakkaan vanhakantaiseen päivittelyyn, jäi niiden väliin niin vilkaasti liikennöity valtatie, eittei sitä voi millään ymmärrys ylittää… Waltari kuuluu vaiheeseen ennen spektaakkelin  yhteiskunnan taitetta, ennen totaalisen avoimuuden, täydellisen käyttökelvottoman vapauden lakonista karnevaalia, jonka pohjalta syntyy silkan rustiikkisen toiseuden kuriositeetin tai tavanomaisen pahan sijaan absoluuttinen häiriön vieraus, järjestelmällinen ymmärtämisen ja hyvyyden vastaisuus, joka on synkempää kuin yksitoikkoinen vääryys tai haureus… johdonmukaista, moraalikoodiltaan vankkaa pahuutta on muuten käsitelty varsin kattavasti viime aikaisissa Hollywood-elokuvissa, kuten eräs taannoinen keskustelu juottolassa osoitti – itse nostin esiin Coenin veljesten draaman No Country for Old Men (2008), jossa selkeästi pyhästi paha Chigurh on elokuvan ainoa hahmo, jolla on minkäänlaista, itse asiassa erittäin voimakasta kristusmaista pysyvyyttä omassa moraalikoodissaan, olkoonkin että koodi itsessään on tolkuton ja kurja vallitseviin arvoihin nähden, kun taas muut henkilöt päinvastoin voivat tehdä joko oikeita tai vääriä tekoja, mutta muuttavat toimintansa perusteita tyystin kehysten ja tilanteiden mukaan (mikä on eräänlainen vastakohtainen chiaroscuro amerikkalaisen poliittisen retoriikan marengille): heillä ei ole mitään johdonmukaisuutta, ainoastaan suhteellisuus, leveäkaistateiden laissez-faire …sama kuulemma pätee uuden Batman-elokuvan Joker-hahmoon, josta en tarkemmin tiedä, ja jokin kolmaskin filmi nousi esiin – olkoon mikä oli, palaan sivujuoneesta takaisin kontrasteihin: Kurittoman sukupolven Kali, Japi ja Pelle ovat suloisia, lutusia pikku rikkureita, jotka kuka tahansa äiti palkkaisi styylaamaan oman pikku nuppunsa kanssa, sillä heihin kurittomuus tuo vain boheemiromanttisen sävyn paletista, kun taas Mr. Saari voidaan maalata vain kokonaan ilman värejä: hän oli tyhjä, ontto, ei-mitään, Malevitsin Mustan neliön ironisointi, ja  siksi hän pyrki ilmenemään keinolla millä hyvänsä kaikkivaltiaana (ainoastaan ilmenemään, ei olemaan - ainoastaan näyttämään siltä) …Waltarin käsikirjoituksen kurittomat hahmot ovat menneen viattomuuden maailman reliikkejä, mikä tekeekin sen todellisuudesta niin typistetyn torson, kun taas nykytodellisuus on liian täydellinen, hienoviritteinen, aivan liian loppuun asti hiottu, jotta kukaan pystyisi sen vaatimuksiin, jolloin jokainen haava on aina katastrofi – ikkunan  särö mökkituvassa on pikkujuttu, sen voi paikata teipillä, mutta jos särö ilmenee kymmenen kilometrin korkeudella huipputeknisessä lentokoneessa, jota nyky-yhteiskunta eniten muistuttaa, se aiheuttaa välittömän ketjureaktion ja turmion… toinen eilisillan uutismassan ruhon alta esiin tapauksen luonnetta myöhäisiltana tahattomasti valaisemaan ryöminyt ohjelma oli dokumentti tutkija ja psykologi Harry Harlow’n tekemistä deprivaatiokokeista reesus-apinoilla… hän aloitti 40-luvulla tutkimalla rakkautta ja kiintymystä, sai eläinkokeiden perusteella selville paljon, mutta kohteli apinoita tavattomasti julmemmin kuin ajattelemattomat lihansyöjät kohtelevat pihvejään… hän manipuloi eläinten tunteita poistamalla kaiken perusturvan, tekemällä siitä jopa uhkatekijän (sairaalloinen ns. ”pahat emot” -kokeilu), kierouttamalla apinoiden seksuaalisuuden jne. – lopulta hän ryhtyi tutkimaan eläinten depressioita vielä julmemmilla menetelmillä, miltei perverssiä mielihyvää siitä saaden… saavutukset olivat kunniakkaat, olkoon vain, menetelmät eivät ole, eikä voi olla ajattelematta, että jälkispektaakkelimaailman virtuaalinen, kehossaan vastentahtoisesti roikkuva hylkiöihminen on jatkuvasti altistettu vastaaville väärin motivoiduille kokeille: me olemme sattumalta syntynyt, systeemin autonomian vapauttama raju yhteiskunta- ja yksilökokeilu, josta kukaan ei ole vastuussa ja joka on kyllästetty turtumuksella (jo eilen alkuillasta netistä sai ostaa murhaaja Matti Juhani Saaren kannatuspaitoja), moraali & psyyke hajalla kuin pataan pudonnut peili, mutta hajoaminen laminoitu miten kuten peittoon, vuoto tukittu painesiteellä… välillä haava kuitenkin rakoilee ja tapahtuu jotain, esiin purskahtaa sellaista, mikä avaa silmät: todellisuusperustan katoamisen peittävä uusi maailma on kammottava virhe, jonka käsittely mediassa & poliitikkojen parissa aiheuttaa täsmälleen yhtä suurta pahoinvointia ja sääliä kuin itse spektaakkelimainen tapahtuma.