Palasia irrallisista kertomuksista: epilogin Trompe l’œil

”…sillä Kanslian mukaan olen yhteenlaskettuna kolmekymmentäkolme vuotta, puolet kuudestakymmenestäkuudesta, kolmannes yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä ja muisti on enää kovaa vettä, satojentuhansien hukkumiskuolema, pakastimeen paketoitu ydinperhe, joka jatkaa jähmeästi rituaalejaan vaikka heidän raajansa ovat samoissa asennoissa alituiseen – se ei kuitenkaan haittaa, sillä mitä enemmän ihminen muistuttaa nukkea, sen parempi, vaivattomampi artefakti on saada pysymään tietyn sommitelman sisällä… hyvällä nukella leikit ovat loputtomia, haamukipu jäsenissä, nivelet taipuvat paritteluun ja tappamiseen, se on kaiken unohdusta, mikä enää on orgaanisessa soluläjässä kiinni, mutta ei omaa tai sen ulkopuolella… tuntuu niin omalta, mutta ei ole hallittavissa, ei saavutettavissa itsen osaksi, osaksi tarinaa jota kerrotaan liikkumalla havainnollisesti pitkin käytäviä ja piirtämällä kivilajien pintaan liidulla ruumiin ääriviivat… ihmisten aineelliset serpentiinirullat unohtuvat tarpeettomina tai ne turvotetaan täyteen, turtuneiksi läpäisemättömiksi pinnoiksi, joilla ei ole mitään mahdollisuutta aistia herkkiä muutoksi, keinotekoisen hetken ajaksi tuleva humahdus, isku jolloin tuntee lämmön, kerroksittaisen kallion alla kulkevat virrat, kun kaikki herää hetkeksi totunnaisesta… mutta jokainen yksittäinen askelten painamiin kuoppiin unohdettu esine palautuu vakaasti takaisin kuin liima, johon työntää sormensa ja yhdistää kaksi lomakuvaa tosiinsa: sfinksi, jonka vartalona on kellotapuli ja soi, jää ainoastaan oma leppoisa tuntemattomuus vailla sormenjälkiä, naamio, ääni joka kuuluu kun pakastimen kansi suljetaan / avataan, mutta joku siellä vain tarkastaa, että kaikki on kunnossa, jättäkää ihmiset sinne, älkää rankaisko heitä enää uusilla asennoilla, kun he ovat tottuneet vanhoihin, lavastakaa koko idylli, tämä otus on kyllästetty kuin vesille laskettava vene, tervattu ja pinnaltaan kaikkea hylkivä, hän astuu hitaasi luolaan ja unohtaa sen…”

Kamera-ajo

Oletteko panneet merkille, että televisio-ohjelmissa, joissa kameralla kuvattu materiaali näytetään  samassa ohjelmastudiossa myös suurelta ruudulta, ihmiset jotka ovat katsomassa nauhoitusta eivät milloinkaan yleisöä kuvattaessa katso kameraan, vaan kohti sitä ruutua – vain nähdäkseen itsensä olevan mukana, innoissaan  olemassa.