Palasia irrallisista kertomuksista: herra Arreyder uppoaa muistoihinsa kesken työpäivän

“Aika on täynnä…. se on kuluttanut itseään, kulutettu koko kirjoitettu historia, riuhtonut omat raajansa irti, raahannut kavionsa kuljetusvaunun pohjan läpi asfalttiin, se on syöpötellyt, tunkenut pasuunan kurkkuunsa ja kaatanut sinne siirappia, tapiokaa, mausteita, koko hoito, kerta-annos kornukopiaa ja kopulaatiota, sillä vasta kun kaikki on menetetty käydään viimeiseen taistoon, kukin hankkii sen mitä vielä on mahdollista / kehtaa ylipäänsä, eikä rajoja ole, ei suitsia, paukutellaan pistooleja, paritellaan pakonomaisesti, ahmitaan ja oksennetaan, syödään parittelukumppani kuten joillain hyönteislajeilla on tapana, sillä pian tulee valomerkki, orgiat alkavat, eikä niiden jälkeen jää kuin tyhjä tasanko, jota henkiin jääneet taivaltavat onnettomina, joten paras juhlia nyt kun on aikaa, sen jälkeen voidaan korjata lavasteet tai kadota näyttämöltä, jumala painuu takaisin koneeseen… ajasta ei ole enää määräämään meitä, se on potilas, siitä on tullut rampa, jolle pojankoltiaiset vittuilevat eivätkä edes ajattele auttaa, he istuvat pienessä valvontahuoneessa ilman tarinoita, käsissään anekdoottien liivate, kiisselimäinen hölynpöly, heidän sanansa eivät enää mahdu kirjainten suodattimen läpi tarinaan, aurinkoa on siivu mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä, sillä joka tyhjyyteen tottuu, ei odota enää mitään, hän kävelee, aamu makaa yllä kuin hammaslääkärin potilas, avoin suu, rivo asetelma, pumpattava nukke… käärmeet kiertyvät hehkulamppujen sisään, lamput syttyvät ja näyttävät kaiken, kaiken mitä ei olisi tarpeen nähdä, koko pinnistelevä kasa elukoita ja groteskeja ihmishahmoja tavoittelemassa tietään kohti pahaa silmää, ripset kuin justeeri, hehkulanka palaa vielä hetken, hän on erilaista materiaa kuin ihmiset, jotka vellovat kadulla vastaan… aallonmurtaja, kuvat imeytyvät siihen, muokkaavat sitä vuosisatojen kuluessa, kuvat jotka välkkyvät, säkenöivät, peittävät alleen, likaavat kankaan, joka on varovasti käärittävä esitysten jälkeen eräänlaisen putken sisälle (sitä kuljetetaan telttalaatikossa) turvaan piikeiltä, säikeiltä, teriltä jotka saattavat särkeä tuon nurinniskoin lapioidun tallenteen vastaanottavan sfinkterin, sen lihaksiston… “Kääri se varovasti”, huutaa isä ja polttaa mahorkkaa, jota Vlad tuo mukanaan itäisiltä mailta “Kääri se varovasti” ja minulla on taskussa kuva aasista ja naisesta, varastettu klovnien vaunusta “Kääri se varovasti” …hän kävelee edelleen, tyhjissä huoneissa televisiot pauhaavat kuin marakassit mikrofoneissa, levyt pyörivät lautasillaan tyhjää, suut jauhavat tyhjää, pieksevät sanaa kuin virkaheittoa juhtaa… eri värisiä hehkulamppuja museoidun aluksen maston ympärillä, karnevaali jolla eräs Josef K. saapuu Suomeen vuonna 1888 mukanaan sylillinen ääntä ja monta metriä mustaa ainetta, käärmeen hylättyä nahkaa, jolla kinematografit silinterihattujen sisällä käynnistetään kuin sähkötuolit …suussa sieni, päässä huppu …tärinää, ihanaa! …vapinaa! …sylkeä! …seison teloitusjoukon edessä ja haistelen kukkaa, hymyilen halvauksen saaneena ja kaikki hahmottuu kuviksi, allergisiksi kaksiulotteisiksi havaintoryppäiksi… kaikki pysähtyy sekunnin murto-osaksi, jotta ennätän kirjata aikakirjani valmiiksi, valaistut kronikat, kolmiulotteinen elokuva, jonka isä aikoo ottaa näytökseen… hattarat suussa katson kellon kuoren rasahtavan, sähkön syntyvän, laatikollinen vihreänpunaisia pahvilaseja tulee Amerikasta, joka on intiaanien maa täynnä John Waynen pikkusikarin tumppeja ja Marilynin nimettömiä, täynnä piippuja jotka sylkevät paksua mustaa savua tehtaiden sisältä – siellä ne valmistavat ilmaa puhdistavia laitteita, kolminkertainen hurraa-huuto! …kaksinkertainen pommisuoja! …yksinkertainen johtaja! …toinen muovilinssi punainen, toinen vihreä, ja me asetumme kankaan eteen kuin parlamenttiin, veteen hukkuvia alkuasukkaita, maita tuhotaan, reservaateissa asuu raiskattuja tyttäriä, “Väriä!” huutaa isä ja projektorin korina on tukehtuvan turjakkeen ääni, silmissä sulavan kalvon tuoksu, kuisti antaa kohti kuolemaa, pyssynpiippuja, rauhanpiippuja, savupiippuja joita Amerikassa rakennetaan yhdistämään maa peruukkipäiseen tuomariin, joka istuu valtaistuimellaan, ohjaajan kokoontaitettavalla tuolilla… minun on löydettävä tie, taustapeili, tähystyskuva, mutta heillä on Kanslian takaama mandaatti käsissään ja sen avulla joku huutaa “Poikki”, hallitsee, mutta ei todellisuutta, vaan sen miten me sen näemme, ja isä ja minä ja punainen vihreä linssi… ja olen yksi, kokonaan yksi ja irti repäisty rikki, valokuvavesi ja happo… pullon henki täynnä käärmeöljyä, ihmelääkkeitä, visiirejä, hammastahnatuubeja… tulevaisuus on pimiö, jossa toiveita huljutellaan nesteillä täytetyissä laatikoissa, ne unohtuvat sinne, eivät kehity, kaikki näkevät sen omalla tavallaan, ainakin hieman toisin, he uppoavat lohtu, pihvi ja parittelu mielessään yhteiseen tarinaan, jota kerrotaan suurten miesten ja koneiden triumfina, jossa viljelykoneiden äpärälapset parkuvat yksin allekirjoittamatonta huutoaan vekseleiden kapaloissa… ja vielä pahempaa kuin unohdus on se, että kertoja iskee hampaansa sinuun, pyörittää koteloon, raatelee ja sulattelee hapossaan – ihmisestä tehdään toinen, väärä versio ja hänen ihoonsa isketään huomaamatta viivakoodi, orjan leima, ikään kuin lyötäisiin vain olkaan, “Mitä kuoma!” ja olet kuoleman oma, hänet maalataan automaalilla, peilistä näkyvä maailma on tarkoin rajattu ja paisunut, aivan kuin sitä katsoisi kalan silmin… se mitä kerrotaan on aina jo valmista, erään toisen vartijan kaksoset, jotka olivat kerran olleet isänsä mukana valvomossa: kaksi lasta kuin kaksi lamppua, heillä oli vain kolmea eri väriä huopakynissään, mutta samanlaiset värityskirjat, jotka isä oli ostanut lapsilleen ajankuluksi saivat täysin erilaiset ilmentymät… …voiko kuvan valmistaa jättämällä sen värittämättä? …voiko värittää ylirajojen? …kuka ylipäänsä on piirtänyt nämä kuvat: vastuuta jaetaan kuin persettä, käteen jää vain lipun kanta…”