Just a Thought: vastaanotin?

Televisiolla ei koskaan ole käyttäjää – autoilla, peleillä, alkoholilla, huumeilla ja jopa rahalla on sentään edes käyttäjä.

Monokkelien alennusmyynti, eli pasaati joka ajoittuu sattumalta vaalien jälkeiselle viikolle

On alituiseen suivaannuttavaa kuinka retoriikan raastuvassa pöllytetty käsite ”monikulttuurisuus” sotketaan päätä pahkaa jonkinlaisen hegemonisen yhtenäiskulttuurin ilmapumppuun – toisin sanoen jos ryhdytään keskustelemaan yhteiskunnasta, jota voisi vaikka kutsua ”hajakeskitetysti tasapainoiseksi”, se ei tarkoita, että omassa umpimielisessä liemessään hautuvan typerän Suomen löylykaappi avattaisiin vilulle, joka on silkkaa pohjoisamerikanisoitua yhtenäisen säärintaman puremaa tainnuttavaa höttöä, vaan se viittaa monien eri kulttuurien yhdistämisen luomaan tunnustetusti herkkävireiseen, yhteisölliseen, ristiriitaiseen mutta juuri sen kautta kehittyvään (enkä tarkoita taloudellista kasvua vaan pikemminkin kehittyvää inhimillisyyttä) kulttuuriin… toisin sanoen se ”monikulttuurisuus”, jota parlamentaarisen paukkumaissipurkin ravintoarvoltaan tyhjistä paukapäistä tietty osa käyttää keppihevosenaan, tarkoittaa todellisuudessa yhtenäisen infantiilin suomalaisen kulttuurin hallitsemaa näennäisesti moniarvoista mutta ehdottoman monotonista ja pakkopaitoja ALEssa kaupittelevaa kulttuuria, jonka avulla on hyvä mielistellä pölvästejä niin vasemmalta kuin oikealta… värvärit ja lupsakat populistit väläyttelevät mielellään kaikkia kauheuksia, joita maahanmuuttajat aiheuttavat mutta eivät ymmärrä, että 1) suurimmassa osassa tapauksia kyseessä on silkka tulkinta, tilastollinen totuus kyllä, mutta totuus jonka arvon kysymyksenasettelun nyrjähdys määrää, jolloin suomalainen Hankkijan lippiksen alla vaimon pieksäntää suunnitteleva ”pojat on poikia” -rikollinen jää huomaamatta, ja että 2) ne ongelmat, joita ei lasketa edelliseen kategoriaan, ovat pitkälti näennäisen, tekohengitetyn eikä enää tippaakaan ”suomalaisen” yhtenäiskulttuurin pakotteiden aiheuttamia ongelmia, kun se yrittää henkitoreissaan väkipakolla hallita jotakin… olkoon, että tyylillisesti tämä on ad hoc -ratkaisu, mutta suurin osa maahanmuuttajien aiheuttamista ongelmista loppuisi siihen paikkaan, kun vihanneksena koomapedissä konein orgaanisesti elossa pidetty ”suomalainen yhtenäiskulttuuri” (joka on pitkälti juuri henkisten saumojen välistä ihmisiin tursunnutta ja muilta lainattua, kansantalouseepoksissa & koneiden käyttöohjeissa opetettua epäsuomalaista hississä viihtymistä) kutistettaisiin tasa-arvoiseksi muiden mahdollisesti (ja jostain kumman syystä) vierellämme elää & asua haluavien erilaisista taustoista tulevien ihmisten kulttuurien kanssa, jolloin annettaisiin edes mahdollisuus käsitteelle ”monikulttuurisuus” eikä vain ajettaisi sen rattailla kohti vitivalkoisten äijien täyttämä saunaa, jossa asioista oikeasti päätetään… en sure sitä etten pidä lukuisista suomalaista ihmisistä (sama pätee toki lukuisiin ulkomaalaisiin, mutta heitä on enemmän, joten prosentuaaliset mahdollisuudet samanhenkisten ihmisten löytämiseen ovat suuremmat), osaa jopa vihaan… en tunne halua puolustaa löysänä keltuaisena jokaiseen soveliaaseen väliin taipuisasti suostuvaa ”suomalaisuutta”, afaattisten häkkieläinten oikeutta mellastaa muiden kustannuksella enää kartassa olevien rajojen (joista monikansallinen talousjärjestelmä on jo tehnyt selvää) sisällä ikään kuin siinä olisi jotain heille ”omaa” …tunnen oloni vaivaantuneeksi, jos kaljabaarin kuolakaulus hälisee jotain suuntaani tai akatemian suopeasti maisemoitujen päivänvarjojen alla paistatteleva bulvaani kysyy minulta Kantista – ihminen tarvitsee vierautta, ei välttämättä totaalista vierautta mutta haastavaa toiseutta, joka ei pysty elämään muottiin väännetyssä yhden keinotekoisen valtakeskittymän yhteiskunnassa, vaan tarvitsee taakseen hajakeskitetyn jännitteen – vaihtakaa monokkelinne silmälaseihin, kesämökkinne siirtäkää Babadagiin ja unohtakaa Timo Soinin mairea ilme… jos niin ei käy, tästä maasta on lähdettävä muualle, jotta kulttuuri ei pakottaisi koko ajan ”olemaan kotona” keskellä banaalien itsetehostuksen mestarien tuolileikkiä.

Äiti ja huora

Olihan siitä aiemmin puhetta seurueen kera ja jopa jonkinlaista vedonlyöntiä syöveriinsä rohkenevista, mutta kyllä Jean Eustachen tinkimätön ja filmiestetiikan nuivista kvantitatiivisista suitsista kestonsa verran tarvittavaa aikaa ottaessaan viis veisaava elokuva Äiti ja huora (“La Maman et la putain”, 1973) on niin pyhästi & profaanisti ranskalaista, itsetietoisuudessaankin vilpitöntä jatkuvaa paatunutta elokuvaksi ymmyrkäisen mainota pulppuavaa puhetta pois vievien raiteiden & kaupungin profiilin välisen ravintolan loosissa, että vaikea on vastaavaa löytää pikkusievien näennäisesti ihmissuhteita puivien rutikuivien puuta maistattavien vastineidensa parista… pitkälti eri paikoissa ja tiloissa käydyistä dialogin katkelmista ja virroista kasaan Rubikina kierretty, laadultaan yksinkertainen mutta inhimillisesti monimutkainen tarina pariisilaisesta miehestä, jonkinlaisesta laissez-faire elämäntaiteilija Alexandresta, joka rakkautensa menetettyään päättää rakastua ensimmäiseen näkemäänsä tyttöön (elokuvan “huora” Veronika) asuessaan edelleen kodittomana toisen rakastettunsa (elokuvan “äiti” Gilberte) luona, on tieteellisistä kokoon puristavasta lihamyllyistä piittaamaton kohteensa ehdoin toimiva analyysi aikakaudesta, joka jäi leijumaan tyhjän pääle, ei ratkaissut mitään eikä lopulta ollut sellainen nivelkohta kuin usein ajatellaan: mitä tapahtui Pariisissa -68 ja etenkin sen jälkeen? …tuliko ihmisistä uudenlaisia ja tiedostavia? …oliko Sartre vain se koplaava maolaista näyttelevä vanha juoppo? …miksi monet edelleen olivatkin kadoksissa, eivät löytäneet muuta kotia kuin jatkuvan vaeltamisen, triviaalin mutta äkkijyrkän kiistan välinpitämättömän (“Aivan sama. Minä olen aina vapaa…”) ja porvarillisen elämän sahalaidassa, jonka elokuvan loppukohtaus tiivistää upean kernaasti Veronikan oksentaessa ympäripäissään siivousämpäriin raskautensa tunnustettuaan ja Alexandren kosiessa häntä samalla jääkaappiin nojaten …onneksi LIKE on julkaissut aiemmin elokuvan käsikirjoituksen kirjamuodossa, sillä hengästyttävä, liikuttava, koominen, kaurismäkeläistä sutjakkuutta edeltävä, riisuttu, kupliva, nokkela, traaginen, paljastava, äkkivääriä monologeja ja epäloogisia dialogeja pursuava Pernod’lta ja Gauloiselta maistuva dialogi toimii kuin halpa huume, täsmällisesti ja turmiollisesti, eikä elokuva miltei neljän tunnin kestostaan huolimatta saa juurikaan tylsistymään teemankaan yleisyydellään, vaikka suomennos ei valkokankaalla kiiri mukana aivan asiallisesti ja kompastelee välillä kuin Saarikosi Siepparissa… Äidin ja huoran maailman ja miljöön viehättävä vanhentuneisuus toimii 2000-luvulla veikeänä ilmeenä nahistuneen sijaan, eikä elokuva mikään menneen ajan reliikki olekaan, pikemminkin puhdistava sointukuvio Offenbachin sellon ja Piafin viserryksen välistä, jonka käsikirjoituksen Eustache laati kahdessa viikossa erottuaan rakastetustaan (joka näyttelee Veronikan osan) ja hyvin laatikin… pääosaa suvereenisti vetävä (eikä ihme, koska Eustache kirjoitti roolin varta vasten hänelle) Jean-Pierre Léaud painiskelee yltäkylläisen riutuneen Alexandren roolinsa kuin eksistentialistisen flanöörin pitääkin, ilmeitä ja traagisen klovnin eleitä myöten – meni tovi muistaa missä elokuvissa A. Kaurismäki (jonka Äidistä ja huorasta saamat vaikutteet ovat kerrassaan ilmeiset, riuskat ja asianmukaiset) on käyttänyt Léaudia: ensin tuli mieleen Boheemielämän pompöösi sokeritehtailija, joka maalautaa muotokuvansa köyhällä Matti Pellonpäällä, myöhemmin tietenkin myös I Hired a Contract Killerin H. Boulanger… Françoise Lebrunin rooli puolalaislähtöisenä Veronikana on ällistyttävä, kipeä, tarttuva, väkevä ja ennen kaikkea kirkkaan ummehtunut, vähän kuin polttaisi liikaa savukkeita kylmässä pyörävarastossa… hulvaton pasuuna Jacques Renard puolestaan tuo rempseää kepeyttä Alexandren boheemina ystävänä, joka muun muassa varastaa ramman pyörätuolin istuimekseen ja juo aina puoli pulloa viinaa kerralla… ei Äiti ja huora mikään elokuvataiteen keinovalikoiman ilmauksellinen mestariteos ole, pikemminkin pitkää proosaa, kuvakirja, jonkinlainen pittoreski muutaman tuolin ja eleettömän pöydän draamanäytelmä (jollaisena se olisi pikimmiten syytä tehdä jossain), joka luotaa varsin yhteisjaollisia asioita mutta niin pettämättömällä tyylitajulla ja hienoviritetyllä otteella, että sen pariin on syytä palata uudelleen muistaakseen edes puolet virtaavasta puheesta, kielestä, joka tapahtumien lavasteen sijaan on elokuvan merkittävin elementti.

Goethelemus

Paluu bloginkin ääreen itäeurooppalaisesti motivoidun matkan ja Helsinkin karjamessujen jälkeen… ensi viikolla on Turussa runoviikko, siitä lohkeaa lisää tekstiä tuonnempana ja pyrin pitämään nykyruno-ohjelman järjestäjän ominaisuudessa jonkinlaista kommentoivaa päiväkirjaa tilaisuuksien kulusta ja tulosta täällä… ensi alkuun kuitenkin pyydän ah niin sivistyneiden lukijoideni apua, etenkin niiden, jotka tuntevat vanhan jäärän Goethen tuotantoa… Aldous Huxley näet viittaa parhaillaan viimeistelemässäni suomennoksessa lähteitä mainitsematta Goethen sanoihin, eikä perusteellinen tutkimus saa minua jäljille mistä teoksesta / tekstistä ylipäänsä on kysymys ja onko sitä suomennettu… oheen siis oma suomennokseni kyseisestä tekstikohdasta – jos joku avuliaista tietää mihin suuntaan Hux viittaa, ohjeistakoon minut lähteille, jotta kappale saa asianmukaisen kohtelun:

Sillä älykkö on määritelmällisesti ihminen, jolle Goethen sanoin “maailma on pohjimmiltaan antoisa“. Ihmisenä hän tuntee, että “se minkä havaitsemme silmillämme on sellaisenaan meille vierasta, eikä sen tarvitse tehdä meihin syvää vaikutusta“. Ja siitä huolimatta, että oli itse älykkö ja eräs kielenkäytön ylivoimaisimmista mestareista, Goethekaan ei aina onnistunut hyväksymään arvioitaan maailmasta. Elämänsä puolivälissä hän kirjoitti: “Me puhumme aivan liian paljon. Meidän pitäisi puhua vähemmän ja piirtää enemmän. Henkilökohtaisesti haluaisin luopua puheesta tyystin ja kommunikoida kaiken sanottavani hahmotelmien kautta niin kuin elollinen luonto tekee. Tuo viikunapuu, tämä pieni käärme, ikkunalaudallani oleva toukan kotelo, joka vaiti odottaa tulevaisuuttaan – kaikki nuo ovat merkityksellisiä kirjoituksia. Henkilö, joka pystyisi tulkitsemaan niiden merkityksen oikeaoppisesti, onnistuisi pian tekemään puhutun sanan kokonaan tarpeettomaksi. Mitä enemmän asiaa ajattelen, huomaan että puheessa on jotain turhanpäiväistä, keskivertoa, jopa (tunnen kiusausta sanoa) jotain narrimaista. Kuinka luonnon vakavuus ja vastakohtaisesti sen hiljaisuus hämmästyttävätkään ihmistä hänen seisoessaan kasvokkain kaiken sen kanssa, häiritsemättä, muinaisten vuorijonojen autiudessa.“

Itään

Romaanihankkeen toinen kirjoitusperiodi on päätöksessä, työ jatkuu jälleen pöytälaatikossa lepuuttamisen jälkeen, sitä ennen pitää kirjoittaa esseitä… Susi rajoilla ottaa yhtä kaikki ensi töikseen kaksitoista päivää taukoa, koska allekirjoittanut lipeää kohti Lviviä, Odessaa, Kishineviä, Tulceaa, Krakovaa, Gdanskia etc… palataan aisalle sittemmin.

Just a Thought: tuotteita pakkauskaasuissa

Lihansyönnin ja suurten levy-yhtiöiden musiikin boikotointiin on sama syy: järjestelmällisen, häikäilemättömän ja kaikenkattavan tehotuotannon julmuus hyväksikäytettävää viatonta eläintä kohtaan.

Kasvojen valta, terveisiä Mozzuhinille

“You represent what I detest most of all… the unexplainable.”

Ingmar Bergmanin elokuva, kenties suurklassikoiden joukossa hieman vähemmän tunnettu Kasvot (”Ansiktet” 1958) on kerrassaan viekas ja kiperä kokemus, näitä IB:n elokuvia, joista ei oikein lähde geneerisesti puuhaamaan mitään sovittua, kun mukana on elementtejä puskafarssista 20-luvun saksalaiseen ekspressionismiin ja yhteiskunnallisesta draamasta goottilaiseen mörköestetiikkaan – siinäkin mielessä filmi on yksi miehen parhaista sommitelmista… lukuisten vaihtuvien mutta jatkumoon asettuvien elementtien kautta Bergman kertoo pienimuotoisen tarinan humpuukimestareilta vaikuttavan taika- ja magneettiparannusryhmän (?) saapumisesta kaupunkiin, jolloin viranomaiset nappaavat heidät ja vievät poliisipäällikön talolle, jossa heidän pitää näytöksensä esittämällä todistaa, etteivät vain käytä ihmisiä hyväkseen ja että ovat ansainneet virallisen luvan parannusshown pitämiseen pääkaupungissa… aikakauden murroksessa vastakkain ovat mystisen salaperäisyyden viattomuus ja uusi tieteellinen eksaktius, koulutetut luokat ja paarialuokan palvelusväen salaperäinen toivo jostain ”toiseudesta”, selittämättömästä, yliluonnollisesta joka valloittaisi heidän tahritut, maahan tarvotut elämänsä… oikeastaan elokuvan teemassa etsitään hyvinkin tarkasti sitä rajapintaa, josta esimerkiksi Sven on blogissaan viime aikoina kirjoittanut metafysiikkaa käsitellessään tarkoituksenaan ”kartoittaa sitä pistettä, jossa mystiikan poissulkeva ’virhe’ (kuten oletan) tapahtuu. Näkemykseni mukaan, parhaassa tapauksessa lopputuloksena voisi olla se, että tiede joutuisi myöntämään mystiikan mahdollisuuden” – tähän elokuvan kikkanokkainen, kahtia jakautunut ja kaiken uskonsa tieteen selitysvoimaan lataava terveysministeri Vergerus (Gunnar Björnstad ylimielisen nilkin roolissa!) miltei joutuu Max von Sydovin silkoilla silmillään näyttelemän temppumestari Voglerin ovelan juonen vuoksi, joka paljastaa tämän mystistä kohtaan tunteman pelon… mutta temppu on kuitenkin vain temppu, ja vaikka se saisi jonkun pelkäämään mystistä ja yliluonnollista, se ei silti ole todista niiden olemassaoloa (ellei mystinen ole nimenomaan sisäinen ominaisuus, ei ulkoisen todellisuuden ilmiö) …sama ongelma koskee vanhan noitaeukon (joka on tuiki tavallinen Voglerin isoäiti) keittelemiä rohtoja: lemmenyrtit ovat mitälie, mutta jos niiden ottaja uskoo nauttivansa jotain, joka lisää hänen lemmenhalujaan, hän voikin päätyä pyykkivannaan parittelemaan (tai ei tarvitse edes uskoa: voi vain käyttää tilaisuutta hyväkseen murtaakseen arkielämän kahleet ikään kuin yliluonnollisen vallassa), kuten palvelijattaren & ajurin käy …tavallaan Bergman etsii koko ajan jotain yliluonnollista: kenties sitä sitten on taikurin vaimon (Ingrid Thulinin muuntautuva roolityö) kokema ”miltei hulluutta lähestyvä omistautuminen” miehelleen, jokin joka ei vaikuta tempulta eikä ole sitä… näytelmä jatkuu estradin ohella myös kotoisissa oloissa, aateliston elämän kulisseissa ja elokuvan lopullinen kosketuspinta syntyykin siitä havainnosta, että olemme itse alttiita syyttämään muita huijauksesta ja kevytmielisyydestä saadaksemme syntipukin omalle vastaavalle toiminnallemme, kenties jollakin toisella elämänalueella, aivan kaikilla (kuten Ruotsin kunikaallakin, joka tilaa ryhmän elokuvan riemukkaassa lopussa hoviinsa) … a jos mystistä ei ”todella” ole, ovat sen vaikutukset ympäröivään maailmaan kuitenkin selkeät silloin kun me uskomme sen olevan.

“I see what I see, and I know what I know. But nobody believes me.”

Kurittomia korvalle

Musiikista, pitkästä aikaa… chicagolainen härpäkeyhtye Spires that in the Sunset Rise on hillitön häiriö listat täyttävän melodisen apinaorkesterien laatiman höpöhumpan keskellä ja juuri häiriöitä liian sujuvalta ja todelliselta vaikuttava maailma tarvitsee, säröä joka pakottaa katseen takaisin kuvaan (tai  niin kuin silloin kun levy hyppää uraltaan, kuulee taas musiikin johon ehti jo turtua) – eihän tämä ilkikurinen väki tarkoituksellisen nukkavierun ja äänikollaasin folkloristisen etujoukon äänimaisemansa kera mitään pikkukivoja leivinpaperi-idyllejä maalaile, mutta Gericault’n mätänevien ruumiiden riutuneen epäpyhää estetiikkaa kyllä, keltataudin matoisia riemuja ruttokylän katetulla pöydällä tanssahdellen, nykymaailman spektaakkelinjälkeisen lauhan myrskyn silmässä se on kakofoniaa polkkatukkaisten kertosäkeiden tympeän kierrättämisen tuolta puolen, ksylofonien ja sitrojen ruikuttaessa kuin renkaisiin tarttuneiden pandojen, pesulaudan ja turkkilaisen sylibanjon kalistessa kalkkaroina, Kathleenin ja Taralien kiljahdellessa & hymistessä kuin ensimmäisten äänielokuvien mielipuolten ynnä mbiran ja harpun näppäilyn kohtalokkaasti hivellessä rytmin oheen tärveltyneitä sävyjään… neljä oman sukupolven edustajaa kun tekee jotain sellaista, mistä kahden uusimman levynsä myötä mestariksi noussut Scott Walker voi ottaa mallia inspiraatiota odotellessaan, niin ei voi kuin häikäistyä torninhuipuista auringonlasukun aikaan- ”psych folk” on kai genre niille, jotka määritelmistä jotain perustavat.

PH-arvo

Saavat monet jälleen laatia in memoriamin eri lehtiin, runoilija ja niin paljon muuta Paavo Haavikko näet on kuollut… koska juuri hankin teoksen Prospero: muistelmat vuosilta 1967-1995 on kenties syytä lukea se ensimmäistä kertaa, kunnioituksesta vanhaa kettua kohtaan – ja tämän ilmoituksen jälkeen siirryn viimeistelemään kuolinjuttua David Foster Wallacesta Kerberos-lehteen: täyttyneekö se tällä kertaa pelkistä kuolinilmoituksista? …who is next in line?

Koiran elämää

”All I see is a beautiful little town in the midst of magnificent mountains. A place where people have hopes and dreams even under the hardest conditions.”

Pitkästä aikaa katsottu (taisin nähdä elokuvan viimeksi sen valmistumisvuonna) Lars von Trierin neronleimaus Dogville (2003) on – käytän käsitettä jälleen kerran – armoton, siunatun avoin, tarkkakatseinen elokuva, jonka estetiikka todistaa per se vaatimusta siitä, että taideteoksen on syytä tuoda rakennustelineensä, ruotonsa esille, olla pelkän pyörivän koneen sijaan särjetty kone + konepiirustus, jotta yleisöä ei upoteta turtuneena hivelyllä kyllästettyihin muotteihin – elokuvan on oltava allergisoivaa, ilman lääkkeitä tai haavasiteitä… näin Dogvillekin kiristää ruuvia kaulan ympärillä kuin pienen ”idyllisen” utopian tasapainoa järkyttävälle vieraalle Gracelle asennettu banaali vartiointikahle, pakottaa ihmisen verhot syrjään, kysyy onko koko kapineessa mitään hyvää ja päästää kärsimyksensä ansainneet tuskistaan, sillä maailma on parempi paikka ilman idyllin kuoren alla piilevää jätekasaa – maailma on parempi ilman Hollywoodia, voidaan tulkita (tai maailma on parempi paikka ilman pinnaltaan eheitä, sisältä pelkkää sakkaa ja kaaosta olevia televisiotuotteita), etenkin elokuvan onnistuneen, paljastavan lavasteratkaisun perusteella… Yhdysvalta-allegorian ohella Dogville on myös jälkispektaakkelin ajan ihanteellinen paikka, toisin sanoen viemäriin valuva joutomaautopia, Waste Land par exellance… von Trier viittaa selvästi utopioiden kulta-aikaan 1800-luvun loppuun: Dogville on suorastaan käsikirjan mukainen eristäytynyt, pieni mutta kirjava, monikeskinen työyhteisö, joka on kuitenkin aivan liian inhimillinen (päinvastoin kuin ideaaliset 1800-luvun utopiat) toimiakseen… näennäisen harmonian särkee ulkomaailmasta tullut Grace, Nicole Kidmanin näyttelemänä alleviivattu ruututähtien airut, jonka ilmeneminen kylään, jossa ei edes kuunnella uutisia radiosta, tärvelee sen väen kuin jokailtainen sarjaelokuvaehtoollinen ihmismielen: median viattomuuteen naamioitunut pahe tuo mädän esille… Dogville on samalla vinoutuma ns. sielu-utopioista, jossa ihmisen eivät asu utopiassa, vaan utopia asuu ihmisessä, selvä sukulaisuus löytyy ainakin herra B. Brechtin Schezuanin hyvään ihmiseen (”Der gute Mensch von Sezuan”, 1943), jossa hajonnut, moraaliton, apokalyptinen maailma ympäröi ihanteellista, liian ihanteellista sielua… utopiamaailmassa niin voikin olla, mutta Dogville on eräänlainen nahkoineen nurin käännetty utopia, jossa kulttuurin kärventämä ”hyvyys” on Troijan hevonen… paradoksaalista kaikessa on, että kyläläiset todella paljastavat oman luontonsa vasta Gracen saavuttua: hän ei siis sinällään tee heitä pahoiksi, vaan tuo heidän pahuutensa ilmi – ihminen ei ole pelkästään paha, vaan vielä valehtelee siitä itselleen, syö marjapiirakkaa kanelilla höystettynä… von Trierin moraalinen kysymys on pikemminkin esitys, luhistuminen valtavan haasteen edessä – mitä helvettiä ihminen voi enää tehdä?

”If there is any town this world would be better without this is it.”