Kurittomia korvalle

Musiikista, pitkästä aikaa… chicagolainen härpäkeyhtye Spires that in the Sunset Rise on hillitön häiriö listat täyttävän melodisen apinaorkesterien laatiman höpöhumpan keskellä ja juuri häiriöitä liian sujuvalta ja todelliselta vaikuttava maailma tarvitsee, säröä joka pakottaa katseen takaisin kuvaan (tai  niin kuin silloin kun levy hyppää uraltaan, kuulee taas musiikin johon ehti jo turtua) – eihän tämä ilkikurinen väki tarkoituksellisen nukkavierun ja äänikollaasin folkloristisen etujoukon äänimaisemansa kera mitään pikkukivoja leivinpaperi-idyllejä maalaile, mutta Gericault’n mätänevien ruumiiden riutuneen epäpyhää estetiikkaa kyllä, keltataudin matoisia riemuja ruttokylän katetulla pöydällä tanssahdellen, nykymaailman spektaakkelinjälkeisen lauhan myrskyn silmässä se on kakofoniaa polkkatukkaisten kertosäkeiden tympeän kierrättämisen tuolta puolen, ksylofonien ja sitrojen ruikuttaessa kuin renkaisiin tarttuneiden pandojen, pesulaudan ja turkkilaisen sylibanjon kalistessa kalkkaroina, Kathleenin ja Taralien kiljahdellessa & hymistessä kuin ensimmäisten äänielokuvien mielipuolten ynnä mbiran ja harpun näppäilyn kohtalokkaasti hivellessä rytmin oheen tärveltyneitä sävyjään… neljä oman sukupolven edustajaa kun tekee jotain sellaista, mistä kahden uusimman levynsä myötä mestariksi noussut Scott Walker voi ottaa mallia inspiraatiota odotellessaan, niin ei voi kuin häikäistyä torninhuipuista auringonlasukun aikaan- ”psych folk” on kai genre niille, jotka määritelmistä jotain perustavat.