Kasvojen valta, terveisiä Mozzuhinille

“You represent what I detest most of all… the unexplainable.”

Ingmar Bergmanin elokuva, kenties suurklassikoiden joukossa hieman vähemmän tunnettu Kasvot (”Ansiktet” 1958) on kerrassaan viekas ja kiperä kokemus, näitä IB:n elokuvia, joista ei oikein lähde geneerisesti puuhaamaan mitään sovittua, kun mukana on elementtejä puskafarssista 20-luvun saksalaiseen ekspressionismiin ja yhteiskunnallisesta draamasta goottilaiseen mörköestetiikkaan – siinäkin mielessä filmi on yksi miehen parhaista sommitelmista… lukuisten vaihtuvien mutta jatkumoon asettuvien elementtien kautta Bergman kertoo pienimuotoisen tarinan humpuukimestareilta vaikuttavan taika- ja magneettiparannusryhmän (?) saapumisesta kaupunkiin, jolloin viranomaiset nappaavat heidät ja vievät poliisipäällikön talolle, jossa heidän pitää näytöksensä esittämällä todistaa, etteivät vain käytä ihmisiä hyväkseen ja että ovat ansainneet virallisen luvan parannusshown pitämiseen pääkaupungissa… aikakauden murroksessa vastakkain ovat mystisen salaperäisyyden viattomuus ja uusi tieteellinen eksaktius, koulutetut luokat ja paarialuokan palvelusväen salaperäinen toivo jostain ”toiseudesta”, selittämättömästä, yliluonnollisesta joka valloittaisi heidän tahritut, maahan tarvotut elämänsä… oikeastaan elokuvan teemassa etsitään hyvinkin tarkasti sitä rajapintaa, josta esimerkiksi Sven on blogissaan viime aikoina kirjoittanut metafysiikkaa käsitellessään tarkoituksenaan ”kartoittaa sitä pistettä, jossa mystiikan poissulkeva ’virhe’ (kuten oletan) tapahtuu. Näkemykseni mukaan, parhaassa tapauksessa lopputuloksena voisi olla se, että tiede joutuisi myöntämään mystiikan mahdollisuuden” – tähän elokuvan kikkanokkainen, kahtia jakautunut ja kaiken uskonsa tieteen selitysvoimaan lataava terveysministeri Vergerus (Gunnar Björnstad ylimielisen nilkin roolissa!) miltei joutuu Max von Sydovin silkoilla silmillään näyttelemän temppumestari Voglerin ovelan juonen vuoksi, joka paljastaa tämän mystistä kohtaan tunteman pelon… mutta temppu on kuitenkin vain temppu, ja vaikka se saisi jonkun pelkäämään mystistä ja yliluonnollista, se ei silti ole todista niiden olemassaoloa (ellei mystinen ole nimenomaan sisäinen ominaisuus, ei ulkoisen todellisuuden ilmiö) …sama ongelma koskee vanhan noitaeukon (joka on tuiki tavallinen Voglerin isoäiti) keittelemiä rohtoja: lemmenyrtit ovat mitälie, mutta jos niiden ottaja uskoo nauttivansa jotain, joka lisää hänen lemmenhalujaan, hän voikin päätyä pyykkivannaan parittelemaan (tai ei tarvitse edes uskoa: voi vain käyttää tilaisuutta hyväkseen murtaakseen arkielämän kahleet ikään kuin yliluonnollisen vallassa), kuten palvelijattaren & ajurin käy …tavallaan Bergman etsii koko ajan jotain yliluonnollista: kenties sitä sitten on taikurin vaimon (Ingrid Thulinin muuntautuva roolityö) kokema ”miltei hulluutta lähestyvä omistautuminen” miehelleen, jokin joka ei vaikuta tempulta eikä ole sitä… näytelmä jatkuu estradin ohella myös kotoisissa oloissa, aateliston elämän kulisseissa ja elokuvan lopullinen kosketuspinta syntyykin siitä havainnosta, että olemme itse alttiita syyttämään muita huijauksesta ja kevytmielisyydestä saadaksemme syntipukin omalle vastaavalle toiminnallemme, kenties jollakin toisella elämänalueella, aivan kaikilla (kuten Ruotsin kunikaallakin, joka tilaa ryhmän elokuvan riemukkaassa lopussa hoviinsa) … a jos mystistä ei ”todella” ole, ovat sen vaikutukset ympäröivään maailmaan kuitenkin selkeät silloin kun me uskomme sen olevan.

“I see what I see, and I know what I know. But nobody believes me.”