Goethelemus

Paluu bloginkin ääreen itäeurooppalaisesti motivoidun matkan ja Helsinkin karjamessujen jälkeen… ensi viikolla on Turussa runoviikko, siitä lohkeaa lisää tekstiä tuonnempana ja pyrin pitämään nykyruno-ohjelman järjestäjän ominaisuudessa jonkinlaista kommentoivaa päiväkirjaa tilaisuuksien kulusta ja tulosta täällä… ensi alkuun kuitenkin pyydän ah niin sivistyneiden lukijoideni apua, etenkin niiden, jotka tuntevat vanhan jäärän Goethen tuotantoa… Aldous Huxley näet viittaa parhaillaan viimeistelemässäni suomennoksessa lähteitä mainitsematta Goethen sanoihin, eikä perusteellinen tutkimus saa minua jäljille mistä teoksesta / tekstistä ylipäänsä on kysymys ja onko sitä suomennettu… oheen siis oma suomennokseni kyseisestä tekstikohdasta – jos joku avuliaista tietää mihin suuntaan Hux viittaa, ohjeistakoon minut lähteille, jotta kappale saa asianmukaisen kohtelun:

Sillä älykkö on määritelmällisesti ihminen, jolle Goethen sanoin “maailma on pohjimmiltaan antoisa“. Ihmisenä hän tuntee, että “se minkä havaitsemme silmillämme on sellaisenaan meille vierasta, eikä sen tarvitse tehdä meihin syvää vaikutusta“. Ja siitä huolimatta, että oli itse älykkö ja eräs kielenkäytön ylivoimaisimmista mestareista, Goethekaan ei aina onnistunut hyväksymään arvioitaan maailmasta. Elämänsä puolivälissä hän kirjoitti: “Me puhumme aivan liian paljon. Meidän pitäisi puhua vähemmän ja piirtää enemmän. Henkilökohtaisesti haluaisin luopua puheesta tyystin ja kommunikoida kaiken sanottavani hahmotelmien kautta niin kuin elollinen luonto tekee. Tuo viikunapuu, tämä pieni käärme, ikkunalaudallani oleva toukan kotelo, joka vaiti odottaa tulevaisuuttaan – kaikki nuo ovat merkityksellisiä kirjoituksia. Henkilö, joka pystyisi tulkitsemaan niiden merkityksen oikeaoppisesti, onnistuisi pian tekemään puhutun sanan kokonaan tarpeettomaksi. Mitä enemmän asiaa ajattelen, huomaan että puheessa on jotain turhanpäiväistä, keskivertoa, jopa (tunnen kiusausta sanoa) jotain narrimaista. Kuinka luonnon vakavuus ja vastakohtaisesti sen hiljaisuus hämmästyttävätkään ihmistä hänen seisoessaan kasvokkain kaiken sen kanssa, häiritsemättä, muinaisten vuorijonojen autiudessa.“