Äiti ja huora

Olihan siitä aiemmin puhetta seurueen kera ja jopa jonkinlaista vedonlyöntiä syöveriinsä rohkenevista, mutta kyllä Jean Eustachen tinkimätön ja filmiestetiikan nuivista kvantitatiivisista suitsista kestonsa verran tarvittavaa aikaa ottaessaan viis veisaava elokuva Äiti ja huora (“La Maman et la putain”, 1973) on niin pyhästi & profaanisti ranskalaista, itsetietoisuudessaankin vilpitöntä jatkuvaa paatunutta elokuvaksi ymmyrkäisen mainota pulppuavaa puhetta pois vievien raiteiden & kaupungin profiilin välisen ravintolan loosissa, että vaikea on vastaavaa löytää pikkusievien näennäisesti ihmissuhteita puivien rutikuivien puuta maistattavien vastineidensa parista… pitkälti eri paikoissa ja tiloissa käydyistä dialogin katkelmista ja virroista kasaan Rubikina kierretty, laadultaan yksinkertainen mutta inhimillisesti monimutkainen tarina pariisilaisesta miehestä, jonkinlaisesta laissez-faire elämäntaiteilija Alexandresta, joka rakkautensa menetettyään päättää rakastua ensimmäiseen näkemäänsä tyttöön (elokuvan “huora” Veronika) asuessaan edelleen kodittomana toisen rakastettunsa (elokuvan “äiti” Gilberte) luona, on tieteellisistä kokoon puristavasta lihamyllyistä piittaamaton kohteensa ehdoin toimiva analyysi aikakaudesta, joka jäi leijumaan tyhjän pääle, ei ratkaissut mitään eikä lopulta ollut sellainen nivelkohta kuin usein ajatellaan: mitä tapahtui Pariisissa -68 ja etenkin sen jälkeen? …tuliko ihmisistä uudenlaisia ja tiedostavia? …oliko Sartre vain se koplaava maolaista näyttelevä vanha juoppo? …miksi monet edelleen olivatkin kadoksissa, eivät löytäneet muuta kotia kuin jatkuvan vaeltamisen, triviaalin mutta äkkijyrkän kiistan välinpitämättömän (“Aivan sama. Minä olen aina vapaa…”) ja porvarillisen elämän sahalaidassa, jonka elokuvan loppukohtaus tiivistää upean kernaasti Veronikan oksentaessa ympäripäissään siivousämpäriin raskautensa tunnustettuaan ja Alexandren kosiessa häntä samalla jääkaappiin nojaten …onneksi LIKE on julkaissut aiemmin elokuvan käsikirjoituksen kirjamuodossa, sillä hengästyttävä, liikuttava, koominen, kaurismäkeläistä sutjakkuutta edeltävä, riisuttu, kupliva, nokkela, traaginen, paljastava, äkkivääriä monologeja ja epäloogisia dialogeja pursuava Pernod’lta ja Gauloiselta maistuva dialogi toimii kuin halpa huume, täsmällisesti ja turmiollisesti, eikä elokuva miltei neljän tunnin kestostaan huolimatta saa juurikaan tylsistymään teemankaan yleisyydellään, vaikka suomennos ei valkokankaalla kiiri mukana aivan asiallisesti ja kompastelee välillä kuin Saarikosi Siepparissa… Äidin ja huoran maailman ja miljöön viehättävä vanhentuneisuus toimii 2000-luvulla veikeänä ilmeenä nahistuneen sijaan, eikä elokuva mikään menneen ajan reliikki olekaan, pikemminkin puhdistava sointukuvio Offenbachin sellon ja Piafin viserryksen välistä, jonka käsikirjoituksen Eustache laati kahdessa viikossa erottuaan rakastetustaan (joka näyttelee Veronikan osan) ja hyvin laatikin… pääosaa suvereenisti vetävä (eikä ihme, koska Eustache kirjoitti roolin varta vasten hänelle) Jean-Pierre Léaud painiskelee yltäkylläisen riutuneen Alexandren roolinsa kuin eksistentialistisen flanöörin pitääkin, ilmeitä ja traagisen klovnin eleitä myöten – meni tovi muistaa missä elokuvissa A. Kaurismäki (jonka Äidistä ja huorasta saamat vaikutteet ovat kerrassaan ilmeiset, riuskat ja asianmukaiset) on käyttänyt Léaudia: ensin tuli mieleen Boheemielämän pompöösi sokeritehtailija, joka maalautaa muotokuvansa köyhällä Matti Pellonpäällä, myöhemmin tietenkin myös I Hired a Contract Killerin H. Boulanger… Françoise Lebrunin rooli puolalaislähtöisenä Veronikana on ällistyttävä, kipeä, tarttuva, väkevä ja ennen kaikkea kirkkaan ummehtunut, vähän kuin polttaisi liikaa savukkeita kylmässä pyörävarastossa… hulvaton pasuuna Jacques Renard puolestaan tuo rempseää kepeyttä Alexandren boheemina ystävänä, joka muun muassa varastaa ramman pyörätuolin istuimekseen ja juo aina puoli pulloa viinaa kerralla… ei Äiti ja huora mikään elokuvataiteen keinovalikoiman ilmauksellinen mestariteos ole, pikemminkin pitkää proosaa, kuvakirja, jonkinlainen pittoreski muutaman tuolin ja eleettömän pöydän draamanäytelmä (jollaisena se olisi pikimmiten syytä tehdä jossain), joka luotaa varsin yhteisjaollisia asioita mutta niin pettämättömällä tyylitajulla ja hienoviritetyllä otteella, että sen pariin on syytä palata uudelleen muistaakseen edes puolet virtaavasta puheesta, kielestä, joka tapahtumien lavasteen sijaan on elokuvan merkittävin elementti.