Vauhtisokeat

Merkittäviä hetkiä ne, jolloin kehykset irtoavat… erilaisten medioiden parissa puuhastelevat ihmiskunnan hylkiöt, toimittajat, paljastavat todellisen karvansa usein silloin, kun joutuvat toimimaan nopeasti, toisin sanoen intuitiivisesti… nopeus ei kuitenkaan aiheuta median ylilyöntejä, vaan nimenomaan paljastaa ne; se on oire siitä mitä jatkuvasti tapahtuu retorisesti sileän pinnan alla, eikä näytelmän esirippua ennätetä kiskaista tarpeeksi nopeasti auki, jos tilanne on akuutti: näyttelijät eivät ole vielä rooliasuissa, vaan toikkaroivat omian kulttuuristen puitteidensa alastomuudessa, vailla suojelevaa kehystä… jatkuvasti lisääntyvä nopeuden vaatimus mediassa saattaa parhaimmillaan johtaa juuri uutisoinnin draaman murentumiseen, tai vaihtoehtoisesti siihen, etteivät ihmiset tunnista sen banaalia kieltä, vaan ottavat korvapuustin vastaan.

Tämä ei ole teatteri

Ukrainalainen teatteriyleisö on erinomaisen vieraannuttava kokemus… taannoin Ukrainassa käydessäni vierailin S:n kanssa Golden Lionsissa, eli Lvivin “kansainvälisillä” teatterifestivaaleilla katsomassa puolalaisen teatterin tulkintaa Mihail Bulgakovin 1930-luvun Neuvostoliitossa laatimasta merkkiteoksesta Мастер и Маргарита kappaleen puolankielisellä nimellä Mistrz i Małgorzata… niin, Behemot oli hillitön ja elegantti häiriön painostava läsnäolo, sanaton Hella eteerinen kuin kimppu vetyä, itse Saatana melkoisen laiska silmänkääntäjäluuska, mutta pääosaan nousi kuitenkin ukrainalaisen teatterifestivaalin yleisö… röhkintää, ajoittaisia tupakkataukoja, puhetta, puhelinten pirinää, keskustelua, asentojen ja tuolien vaihtoa, valokuvausta, kuorsausta, kahinaa, myöhästymistä, muovikassien penkomista, vodkan maistelua jne. – you name it, siellä toteutui kansanteatterin utopia sitä lukuun ottamatta, että kukaan ei pistänyt tupakaksi, ja suuri osa paikalle vaivautuneista oli itse asiassa isokenkäisiä, joiden oli määrä näyttäytyä paikalla… piippuhyllyllä istuneet halvan piletin lunastaneet opiskelijat käyttäytyivät verrattain siivosti tähän joukkoon nähden… sieluni lunastaneen länsimaalaisuuteni huomasin omasta pöyristyksestäni; koko näytös oli pahasti brechtiläisen vinossa, mutta ei tarkoituksella, vaan luonnostaan, ei alleviivattuna keinona, vaan inhimillisen teeskentelemättömyyden vuoksi… mikä ero sitten on tahattoman luontaisessa ja toisaalta tietoisen julkeassa brechtiläisessä vieraannuttamisessa? Kun näin aiemmin tänä vuonna Lontoon Young Vicissä Bertol Brechtin näytelmän Setšuanin hyvä ihminen (“Der gute Mensch von Sezuan”, 1942), nautin täysin siemauksin tarkoituksella luodusta, itsetietoisesta esteettisestä vieraannuttamisesta, joka käsitti muun muassa saliin saapumisen näyttämön kautta, jossa toimeliaat työläiset jo kantoivat säkkejään näytelmän alkutilanteessa ynnä roolihenkilöiden kommunikaation yleisön kanssa (arvelen myös tavattoman epämukavien istuinten olleen brechtiläinen nokkeluus ohjaajalta), mutta Ukrainan tahattomasti toteutuneesta vieraannuttamisesta ei niinkään osannut nauttia… onko kulttuurin virtuaalinen tila ja koodisto päätynyt itse niin vieraaksi meidät sisällään, että emme enää voi käyttäytyä luonnollisesti, vaan vieraantumisen kokemukset on tuotava meille ei-luonnollisen taiteen sfäärin kautta – toisin sanoen johtuuko pöyristykseni ukrainalaisen teatteriyleisön käytöksestä ainoastaan siitä, että olen niellyt koukkuineen päivineen kulttuuriimme sisältyvät sovinnaistavat kunnioittaa taidetta sen läsnä ollessa, eikä mieleeni edes tulisi sellaisella hetkellä ”luontaisesti” röyhtäistä, sytyttää savuketta, käydä wc:ssä, kommentoida ääneen vierustoverilleni tapausten kulkua tms.? …vanhoista valokuvista ja elokuvista, jotka kuvaavat elokuvissa / teatterissa käyntiä, saa sen kuvan, että ne muistuttavat pikemminkin asemahallien odotushuoneita, joissa keskustelu sorisee, paperossit savuavat ja elämän on muutenkin läsnä toisella tapaa kuin taiteeksi konvertoituna, sen kautta hahmotettuna… kenties me olemme menettäneet viattomuutemme?

Lukekaa enemmän

Taide (mutta ei tietenkään kaikki taiteeksi retorisesti määritelty) on poikkeuksetta täysin julkista – se on tulkinnassa kaikille avointa ja saatavilla olevaa kunkin teoksen ominaislaadusta riippumatta, toisin kuin todella yksityisen alueeseen kuuluvat seikat ja merkitykset, jotka yritetään sulkea ihmisten ulotttumattomiin… monimutkainen ja rikas taide (joka silti on avointa, sillä avoimuus ei ole pinnassa, vaan asennossa) voi tietenkin vaatia hieman ponnistelua tullakseen ymmärretyksi… koska sillä voi kuitenkin olla merkitystä, siihen onkin suhtauduttava kuten runoilija Vladimir Majakovski elämäkerturinsa Bengt Jangfeldtin mukaan hieman katkeroituneenakin teki julistaessaan seuraavanlaisesti eräässä 1920-luvulla järjestetyssä tilaisuudessa, jossa luki runoelmaansa Tästä moskovalaisille työläisille:

”Haluaisin aivan aluksi kiinnittää tovereiden huomion siihen, miten he käyttävät merkillistä sanontaa ’minä en ymmärrä’. Heidän kannattaisi yrittää tyrkyttää sellaisia ilmaisuja jossain ihan muussa yhteydessä! Minä en voi vastata siihen mitään muuta kuin: ’Lukekaa enemmän’.”

Avoin ja spontaani vihakirje kaikille, jotka häiritsevät maahanmuutoasioiden tutkijoita

Kaikki afaattiset pienisieluiset pelkurit, jotka käyttävät keppihevosenaan äärioikeiston ja perussuomalaisten laitimmaisen jäteaineksen lanseeraamia infantiileja argumentteja, vaikka toimivat todellisuudessa silkka sulkeutunut raukkamaisuus pääasiallisena motiivinaan – kyllä, tarkoitan juuri teitä takametsien ja kaupunkien putkinäköiset nettipartisaanit, jotka vastustatte kaikkea maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta niin paatoksella, että ryhdytte nimettöminä kiusaamaan jopa asiaa tutkivia ihmisiä, räjähtäköön virittämänne pommi omiin käsiinne… uutisissa viime päivinä mainintoja saaneiden väärennettyjen Linnan juhlien kutsujen takaa paljastuu laajempi vyyhti (YLE), joka osoittaa rasistisen aineksen ryhtyneen verrattain laajamittaiseen häirintään ja vähintään henkiseen terroriin sellaisia tutkijoita ja asiantuntijoita kohtaan, jotka ovat keskustelleet maahanmuuttoasioista julkisesti ja kenties jopa rohjenneet puolustaa ihmisen oikeuksia tässä tilanteessa – mistä noita jääräpäisiä teinimäistä vihaa vaalivia vihtahousuja oikein sikiää? …mikä antaa pöyristyttävän tiivistetyille kieroon kasvaneille idiooteille oman käden oikeuden olla niin typeriä, etteivät näe omaa nyrkkiin puristettua kättään pidemmälle? Haluan ilmoittautua yksin tein maahanmuuton puoltajaksi ja monikulttuurisuuden varauksettomaksi ihailjaksi, “kukkahattutädiksi”, jos te burleskit mitättömän ja anastetun suomalaisen kulttuurin historian säälittävät vartijat sitä niin haluatte kutsua – lähettäkää toki vihapostia ja tappouhkauksia minulle, sillä juuri sellaisen pöperön kautta muistan vielä tarkemmin, miksi Suomi on kelvoton paikka ja koko yhtenäiskulttuuri pelkkä sontaläjä, jossa kaltaisenne pölvästit vielä kaiken päätteeksi oikein piehtaroivat jätöksissään, ja siirryn entistä enemmän puolustamaan monikeskistä ja -arvoista kulttuuria, jossa varmasti on ongelmansa, muttei ainakaan vastaavaa lamaannuttavaa afasiaa, koska teidät ainoastaan suljet utopiani ulkopuolelle… on lohtu pian poistua yli neljäksi kuukaudeksi maasta, jossa tällainen aines mellastaa.

Ytimen malleja

Mielenkiintoisia nivellyksiä eri lähteiden taustoittamana… eilen saatiin lukea uutisista (YLE), että ”maailman vanhin perhe”, toisin sanoen 4600 vuotta sitten Saksan alueella asunut, nyt luurankolöytöinä tutkittu ensimmäisenä ydinperheenä pidetty nelihenkinen väki, oli varsin tiivis yhteisö ja edelsi siten nykyistä perhemallia, joskin heidät lopulta ilmeisesti murhattiin – siitä syystä vai jostain muusta, ken tietää… samaan aikaan luin sattumalta Bengt Jangfeldtin Majakovski-elämäkerrasta Panoksena elämä (WSOY 2008) 20-luvun Neuvostoliiton seksuaalisesti ja romanttisesti varsin vapaasta ilmapiiristä (joka ilmeni ainakin marginaalisesti); ydinperhemalli kärsi rappion etenkin intelligentsian ja taiteilijoiden parissa, ja jotkut jopa pitivät konventionaalista perhemallia kapitalismin yksityisomistuksen vastineena (kun taas yhteisöllinen sekaperhe oli tietenkin analoginen kommunstiselle katsannolle), parhaana esimerkkinä tästä Majakovskin itsensä sekä aviopari Lili ja Osip Brikin muodostama kolmen kopla… he asuivat vaihtuvina vuosina eri tavoin painottuneessa perhemäisessä tilanteessa miltei kymmenen vuotta, kaikki kuitenkin alati yhdessä, erilaisia muita ihmisiä ja suhteita ympärillään, mutta ytimessä jatkuvasti kuitenkin tämä ”epäpyhä kolminaisuus”, Lili, Osip, Vladimir (he jopa painattivat 20-luvun puolivälissä uuteen asuntoon muuttaessaan yhteisen nimikyltin oveen) – keskustelu perhemalleista on sinällään mielenkiintoinen, että hajanainen yhteisö on selvästi varhaisempi (alkuperäisempi?) kehitysopillinen malli, mutta onko se inhimillisempi nykyihmiselle, sitä on mahdoton sanoa… toisaalta jos ydinperhemalli on löydettävissä Euroopasta jo yli 4000 vuotta sitten, on silläkin valtavan pitkä, kulttuurien vaihtelusta verrattain riippumaton traditionsa… kumpaakaan ei voi kuitenkaan puolustaa sellaisenaan, perustaltaan oikeampana ja aidompana – kaiketi onnellinen (enkä puhu parittelusta) ménage à trois tai jokin vastaava malli on parempi kuin katkeruutta kylvävä ydinperhe ja päinvastoin, vaikka länsimaiset tottumukset jokeltaisivat vastaan… ja Majakovskihan ampui hänkin kuulan kalloonsa, joten kohtalo ei ollut sen auvoisampi kuin surmatulla muinaisella ydinperheelläkään.

Joskus sikari ei ole vain sikari

Elokuvataiteessa ja kirjallisuudessa todellisuudentuntu on riisuttava kuvattavalta maailmalta, jos haluaa nostaa sen symbolifunktion esiin; tähän ei niinkään ole syynä se, etteikö aina tuputettu samastuminen roolien maailmaan sietäisi rinnallaan sitä, että sen elementit voitaisiin tulkita samaan aikaan myös kuvallisesti, vaan taustalla on yksin omaan ainakin tätä nykyä kuvan lukemisen silkka rappio (ollaan melkein kuin käänteisessä tilanteessa neuvostojen ikeessä eläneeseen hohma- ja undergroundkirjallisuuteen nähden; niissä oli pakko muuntaa tutuinkin asia symboliksi, jotta pysyisi hengissä siitä puhuessaan, ja tätä nykyä jokainen kuvallisuuden säie on onnistuttava kutomaan mukaan tarinarakenteeseen ja redusoimaan anekdootiksi, etteivät kansanjoukot syytä elitismistä ja taiteellisesta kikkailusta) …esimerkiksi kuvataiteessa on totuttu siihen, että teokset, olivat ne kuinka esittäviä tahansa, käyttävät ilmaisukielessään kuvallisia symboleja, mutta etenkin elokuvassa kuvan lukeminen on aivan afaattisella tasolla – suurin osa elokuvista esittää tietyn todenkaltaisuuden maailman kanssa, jolloin katsoja velloo vastaavuuksissa, kaukana symbolikielestä, syyn ja seurauksen sohjossa: valkokankaalla puu on puu, kissa on kissa ja sikari sikari, vaikka toisinaan, luoja paratkoon, onkin mahdollista ilmaista asia kuvallisesti: puu on merkki kasvusta ja vakaista juurista, kissa häilyvyydestä ja itsetietoisuudesta, sikari varmuudesta ja fallisuudesta tms. …oikeastaan ongelman ydin on se, pitääkö nämä asiat tiedostaa tällä tavalla, pitääkö elokuvaa katsoa / kirjaa lukea ymmärtäen eksplisiittisesti menetelmän perusta, vai riittääkö, että asia ilmenee: ymmärtääkö katsoja / lukija kissan tai sikarin läsnäolosta mainitsemani asiat jotenkin esitietoisesti? …eräs keino, joka alleviivaa symbolifunktiota on tietenkin todellisuusvastaavuudesta etäännyttäminen… kun taideteos ei enää yritä esittää esittävänsä näennäisiä toden vastineita laminoidussa tarinamuodossa, on kaikelle teoksen sisäisessä maailmassa löydettävä perusteensa jostain muualta, tavallisesti symbolien parista; kliseisin keino tässä tapauksessa on tietenkin todenkaltaisuuden katkaiseminen hetkellisiin unimaisemiin, kaikille tuttuun symbolien maailmaan, mutta teokset voivat tietenkin olla myös vierauden ja siten symboliikan läpitunkemia aina allegorisuuteen asti, kuten jollain Franz Kafkalla… nykyelokuvan alalla ylivoimainen mestari kuvallisuudessa on David Lynch, joka tuntuu kerta toisensa jälkeen luovan hahmonsa edustamaan kuvallisessa muodossa tiettyä elementtiä, vaikka hahmot sitten juuri tämän vuoksi toikkaroivatkin tarinan palasten keskellä tomerasti haahuillen… oikeastaan tämä kaikki tuli mieleen siitä tavasta, jolla videorunous käyttää kuvaa tasa-arvoisena elementtinä sanojen kanssa, mutta kuvan lukemisen tekniikat tulevat monilla katsojilla elokuvien parista, jolloin syntyy näppärä ristiriita… ai että miksi kuvallinen / symbolinen ilmaisu on parempi keino kuin tarina? …siitä syystä, että me olemme lopen turtuneita tarinoille, emmekä näe niiden läpi, vaan tyyperrymme ja käperrymme niiden lohtuun piiloon kavalaa maailmaa, jotas emme halua kokea ytimissämme symbolien sinne tuomana, vaan jossain ihon paksussa kohdassa tarinoiden einekseksi pakkaamassa muodossa.

Syö saippuaa

Ryhdyin ajatuksen harhaillessa pohtimaan eräiden seikkojen johdosta kuinka paljon ihmisten tapaan käsittää ja tuntea maailmaa (ja maailmassa) vaikuttavat kielen erilaiset painotukset ja kategoriat, etenkin tätä nykyä kun lapset ja nuoret oppivat englantinsa pääosin televisiosta ja virtuaalimaailmasta… toisin sanoen kun nyt haluan oppia siivun portugalia pärjätäkseni maassa kuukausikaupalla, niin jos ryhtyisin katsomaan yksinomaan portugalilaisia saippuasarjoja, olisiko koko maailmankuvani poikkeava, kun olisin paikan päällä ja kommunikoisin ihmisten kanssa? …tulisiko minusta yliherkkä, pateettinen viestijä, joka pystyy vain kertomaan lemmenasioistaan hinkuyskää muistuttavaan hyperventiloivaan tyyliin ja muistaa sellaisia uljaita käyttöilmaisuja kuin ”lutka”, ”ruoja”, ”petos”, ”kavallus”, ”isäni onkin nainen”, ”yliannostus”, ”se olikin peruukki!” jne. – tai kenties ei tarvitse mennä näin pitkälle, vaan voidaan ajatella yksinkertaisesti maailmankuvaa, tulkintoja ympäristöstä sellaisen kielen painotuksen varassa, joka sisältää ainoastaan sentimentaalisen ja teennäisen koodin… voiko maan ja kulttuurin ymmärtää kokonaan väärin, jos lähtee liikkeelle tällaisin aikein? Ei, toverit hyvät en kuitenkaan aio katsoa saippuasarjoja, vaan portugalilaisia elokuvia, jos saan sellaisia käsiini jostain (tai korvaavana muita elokuvia portugaliksi dubattuina!), sillä muuhun en ennätä.

Jumala salkussa

Turun kirjasto panee parastaan kaupungin elokuvatarjontaan esittämällä tämän viikon turkkilaista nykyelokuvaa… joskin kuva on natiseva DVD-esitys pienellä valkokankaalla, en valita, ja vaikka penkit ovat puolen tunnin jälkeen ihmisperseelle piinapenkkejä, en purnaa, sillä liian harvoin pääsee elokuvamaiseen ympäristöön näitä teoksia näkemään… eilen keskiviikkona esitettiin Özel Kiziltaninen laatuelokuva Takva (2006), joka kertoo istanbulilaisen, sympaattisen vaatimatonta elämää varastotyössä viettävän tavallista uskonnollisemman Muharremin muutoksesta, kun hän uskollisena ajautuu asumaan moskeijan asuntolaan ja toimittamaan yhteisön uskonnollisen johtajan raha-asioita, toisin sanoen keräämään moskeijan omistamien kiinteistöjen vuokria ja toimittamaan rahat sheikin haltuun… Muharrem kohtaa toisen maailman, rahan ja voittojen hillittömän, kaikki ovet & ikkunat vapaudelle avaavan säälimättömän todellisuuden, jossa uskonto on pelkkä veruke, vaikka kaikki voidaankin perustella sen kautta ad-hoc -tyyliin… uskonnollisen yhteisön johtajille ei tunnu koituvan tunnontuskia sairaiden maksukyvyttömien vuokralaisten viskaamisesta kämpästä pihalle, kun he vierittävät vastuun vilpittömänä aluksi toimineen Muharremin niskoille pakottamalla tämän ristiriitaisiin valintatehtäviin… paradoksien kera painiva Muharrem lankeaa syntisiin uniin ja alkaa vähitellen muuttua viiksekkääksi sliipatuksi liikemieheksi vainoharhoineen ja kavalluksineen päivineen, minkä metamorfoosin Erkan Can ilmentää näyttelijäntyöllään kiperän oivallisesti…. pidin Muharremin unikohtauksia aluksi hieman falskeina; ne ovat yhtä ylikorostuneita ja banaaleja kuin ukrainalaiset musiikkivideot kaikessa pöllyävässä dollarien määrässään, puolialastomien naisten veikeässä keimailussa & jälkiteollisen lasimaisessa maisemassaan pilvenpiirtäjineen päivineen, mutta sitten ymmärsin, että juuri niin sen pitää ollakin: tiukan uskonnollisen sommitelman sisälle puhkeavat ilma-aukot tasaavat painetta vimmattuna, ulkomaailma ei heru sisään, vaan iskee nyrkillä naamaan koko pöyristyttävän turmion karnevaalin, samoin elokuva iskee kohti meidän luontaisena pitämämme tärveltyneen maailman ydintä – me itse emme uneksi enää pornon otteita matkivasta himosta lasitetuissa taloissa setelikasan keskellä, koska siitä on tullut meidän maailmamme kuva, mutta väkevän uskonnollisen piirin kehän rajat avautuvat lännen dekadenssin kliseelle kuin suljetusta neuvostomaassa konsanaan… leikkaus rukoushelmiään maanisesti pyörittävän Muharremin sormista penthouseen playboy-tipusineen ja seteleineen on tehokas piiskan sivallus – erityisen mielenkiintoisinta Takvassa on havaita sen esittämä uskottava sisältä tuleva kritiikki islaminuskon nykytilaa kohtaan sen jatkuvan apinamaisen mölyn sijaan, jota Suomessa asuvilta idiooteilta saa kuulla kansankuppiloiden juomakaukaloiden ääressä tai parlamentaarisissa penkinpainajaissa.

Nykyajan terroristit

Sikaniskaisten, nyljettyä nahkasalkkua sydämen sijaan rinnassaan kantavien hotelliaamiaista gourmet’na pitävien oma-arvontunnossaan neuroottisten Dressman-asiakkaiden on tietenkin pakko saada nelivetoiset, muodikkaiksi city-maastureiksi naamioidut kidutuskojeensa parkkeerattua suoraan Turun kauppatorin alle… näin tuntuu ajattelevan ainakin paikallinen kunnanviskaalien pompöösi palikkajoukko  ja vielä vitkastelematta… jos kiinnostaa pyrkiä estämään pyrkyreiden iloksi pykättävä toriparkki Turkuun, katso Turun toriparkki -blogista paikat, joissa aloitteen kunnallisesta kansanäänestyksestä voi allekirjoittaa, tai tee palvelus suomalaiselle demokratialle ja muuta maasta – pohjimmiltaan tällä haavaa virinneessä tilanteessa on kyse tästä: “Toriparkin kaavan päätösaikataulusta ei annettu tietoja ennen kuntavaaleja, ja sitten asia tuotiin lautakuntaan kiireisenä kaksi päivää vaalien jälkeen, jotta vanha valtuusto voisi vielä päättää asiasta.” Apinat mellastavat, kauppatorista kraateri, hurraa!

Syitä ihastua itselleen tuntemattomien alojen asiantuntijoiden ylittämättömästä sivistyksestä

En minä ole elitisti – en vain halua aliarvioida ihmisiä pitämällä heitä yhtä tyhminä kuin he itse pitävät itseään.