Tämä ei ole teatteri

Ukrainalainen teatteriyleisö on erinomaisen vieraannuttava kokemus… taannoin Ukrainassa käydessäni vierailin S:n kanssa Golden Lionsissa, eli Lvivin “kansainvälisillä” teatterifestivaaleilla katsomassa puolalaisen teatterin tulkintaa Mihail Bulgakovin 1930-luvun Neuvostoliitossa laatimasta merkkiteoksesta Мастер и Маргарита kappaleen puolankielisellä nimellä Mistrz i Małgorzata… niin, Behemot oli hillitön ja elegantti häiriön painostava läsnäolo, sanaton Hella eteerinen kuin kimppu vetyä, itse Saatana melkoisen laiska silmänkääntäjäluuska, mutta pääosaan nousi kuitenkin ukrainalaisen teatterifestivaalin yleisö… röhkintää, ajoittaisia tupakkataukoja, puhetta, puhelinten pirinää, keskustelua, asentojen ja tuolien vaihtoa, valokuvausta, kuorsausta, kahinaa, myöhästymistä, muovikassien penkomista, vodkan maistelua jne. – you name it, siellä toteutui kansanteatterin utopia sitä lukuun ottamatta, että kukaan ei pistänyt tupakaksi, ja suuri osa paikalle vaivautuneista oli itse asiassa isokenkäisiä, joiden oli määrä näyttäytyä paikalla… piippuhyllyllä istuneet halvan piletin lunastaneet opiskelijat käyttäytyivät verrattain siivosti tähän joukkoon nähden… sieluni lunastaneen länsimaalaisuuteni huomasin omasta pöyristyksestäni; koko näytös oli pahasti brechtiläisen vinossa, mutta ei tarkoituksella, vaan luonnostaan, ei alleviivattuna keinona, vaan inhimillisen teeskentelemättömyyden vuoksi… mikä ero sitten on tahattoman luontaisessa ja toisaalta tietoisen julkeassa brechtiläisessä vieraannuttamisessa? Kun näin aiemmin tänä vuonna Lontoon Young Vicissä Bertol Brechtin näytelmän Setšuanin hyvä ihminen (“Der gute Mensch von Sezuan”, 1942), nautin täysin siemauksin tarkoituksella luodusta, itsetietoisesta esteettisestä vieraannuttamisesta, joka käsitti muun muassa saliin saapumisen näyttämön kautta, jossa toimeliaat työläiset jo kantoivat säkkejään näytelmän alkutilanteessa ynnä roolihenkilöiden kommunikaation yleisön kanssa (arvelen myös tavattoman epämukavien istuinten olleen brechtiläinen nokkeluus ohjaajalta), mutta Ukrainan tahattomasti toteutuneesta vieraannuttamisesta ei niinkään osannut nauttia… onko kulttuurin virtuaalinen tila ja koodisto päätynyt itse niin vieraaksi meidät sisällään, että emme enää voi käyttäytyä luonnollisesti, vaan vieraantumisen kokemukset on tuotava meille ei-luonnollisen taiteen sfäärin kautta – toisin sanoen johtuuko pöyristykseni ukrainalaisen teatteriyleisön käytöksestä ainoastaan siitä, että olen niellyt koukkuineen päivineen kulttuuriimme sisältyvät sovinnaistavat kunnioittaa taidetta sen läsnä ollessa, eikä mieleeni edes tulisi sellaisella hetkellä ”luontaisesti” röyhtäistä, sytyttää savuketta, käydä wc:ssä, kommentoida ääneen vierustoverilleni tapausten kulkua tms.? …vanhoista valokuvista ja elokuvista, jotka kuvaavat elokuvissa / teatterissa käyntiä, saa sen kuvan, että ne muistuttavat pikemminkin asemahallien odotushuoneita, joissa keskustelu sorisee, paperossit savuavat ja elämän on muutenkin läsnä toisella tapaa kuin taiteeksi konvertoituna, sen kautta hahmotettuna… kenties me olemme menettäneet viattomuutemme?