Veto

Kuten nokkelampi on huomannut, luova ja verrattain vapauttava kirjoitustauko Susi rajoilla jatkuu vielä toistaiseksi määrittelemättömän ajan… syynä on kahden kirjan vauras kirjoitustahti ja lannistumaton hätiköinti erilaisten kulttuurin oireiden parissa; asun siis Lontoossa, olen unohtanut kameran johdon kotiin (joten kuvablogia on turha odottaa…) ja tarkastelen tilannetta uudestaan, kun löydän itseni kuun lopussa asumasta Portugalista.

Hiukkaset hippasilla

“LHC eli suuri hadronitörmäytin on yhtä aikaa aikakone, kaukoputki, mikroskooppi ja jättimäinen pakastin. Sillä on tarkoitus katsoa sekä syvälle aineen sisään että ajan alkuhetkiin.”

Tänään keskiviikkona on jo kello kymmenestä lähtien käynnistelty – ei sen vähempää tai enempää kuin maailman suurinta hiukkaskiihdytintä Jura-vuoren juurella… on siinä jotain kiehtovaa, kenties ensimmäisten valtavien tietokoneiden rakentamisen eetokseen verratavaa viehkeyttä (tuleekohan näistäkin taskukokoisia joskus viidenkymmenen vuoden päästä? - get your own particle accelerator! Only 750 €): “LHC (Large Hadron Collider) eli suuri hadronitörmäytin on suurin ja tarkin ihmisen koskaan rakentama laite” – kenties löytävät vaikka pimeän aineen rakennustarpeet, jäämme odottamaan, itse en ymmärrä asiasta juurikaan noin matemaattiselta kannalta, mutta pyrin vastaanottamaan sen valtavan kauneuden, joka yhdistää tieteen ja estetiikan toisiinsa luovalla, vinkeällä tavalla, koko laitteen luoman samanaikaisuuden poetiikan, sumean logiikan sulot, järkeä pilkkaavan surrealismin… hiukkaskiihdyttimen käynnistystä voi tietenkin seurata livenä nettikameran kautta täältä.

No Man’s Land

Slovenialaiset ovat mukavaa väkeä, entisen Jugoslavian kansoista se, joka kenties vaivattomimmin selvisi jälleen kerran yhden utopian romahtamisen mullistuksista ja itsenäistyi vailla suurempia tai ainakaan traagisempia ponnistuksia (kymmenen päivän sota) – samalla siellä kuitenkin aistii jo nyt eräänlaisen historian kiellon, etenkin nuoremmilla (eikä oikeastaan ollenkaan vanhemmilla) ihmisillä, oikeastaan heti Titon kuoleman jälkeen (johon minun aikakirjoissani ”oikea” Jugoslavia päättyy) syntyneillä sukupolvilla, jotka näennäiseurooppalaistuvat ja muuttuvat yhtä persoonattomiksi kuin vanhojen kruunajaismaalausten kasvottomat statistit… tai kenties on liian raskasta puhua ”kiellosta”, sillä asioita ei peitellä, mutta niitä yritetään karistaa itsestä kuin koira joka uinnin jälkeen puistelee märkää turkkiaan kuivaksi – tarkoituksena on elää “tavallista” elämää vailla nyrjähdyksiä: maan historiasta ei hyväksytä seikkoja, joista identiteettiä rakennettaisiin, vaan sitä kootaan uuden Euroopan simuloiduista osista, mutta hieman keinotekoisella tavalla, ikään kuin keskiarvoon pyrkien, pöytätapoja noudattaen, ketään loukkaamatta, uusasiallisesti käyttäytyen – ja kaikki vastarinta yltiöpäiselle kulutusliberalismille karisee keskimääräisestä viiniköynnöstään kesäpaikassaan ihailevalta komeljanttarilta… kontrastina Serbian kuohunnan ajan etnisille puhdistuksille uudet Slovenialaiset sukupolvet puhdistavat itseään mentaalisesti, mutta ovathan he aina olleetkin melkein keskeistä Eurooppaa, eivät Balkanin vyöhykettä… toisaalta vanhempi sukupolvi, uuden eurooppalaisen polven vanhemmat, muistelevat autuaan nostalgisina Titon aikaa: erään ystävän vanhemmilla Zalecin pikkukylässä on autotallinsa seinällä Jugoslavian kartta, johon on kiinnitetty heidän pioneeriaikansa punatähtiä – ja kyseessä on ylemmän keskiluokan mainiosti toimeentuleva perhe, jolla ei ole muuta valittamista kuin se, että nykyään kaikki on monilla muilla ihmisillä paljon huonommin – nuoret puolestaan tiesivät kummallisen vähän noista ajoista, siirsivät vastuun niiden kertomisesta muille… tähän mentaaliseen valkopesuun liittyy myös se, että uudet sukupolvet suhtautuvat anteeksipyydellen esimerkiksi paikalliseen mielenkiintoiseen ja taitavaan puhallinten täyttämään tavattoman hienoon kansanmusiikkiin, jollaista saimme kuulla niin levyltä kuin myös eräässä konsertissa, jossa siitä sai nauttia ikään kuin alustuksena sittemmin lavalle kuin lehmänpaskana levinneelle Slovenian suosituimpiin lukeutuvalle rock-bändille, joka suoraan sanottuna kuulosti tavattoman kelvottomalta keskiarvokopiolta Bon Jovin hourailulta, joltain mitä Scorpions olisi voinut oksentaa tila-auton takapenkille, ja se sai minut suunnattoman surulliseksi… kun myöhemmin kommentoin, että pidin paljon enemmän kansanmusiikista, paikalliset uuden sukupolven ystävät eivät ottaneet minua vakavasti, vaan pitivät kommenttia ironiana ja naureskelivat vaivaantuneina – heidän vanhempansa kuitenkin tajusivat mitä tarkoitin: rock oli keinotekoisuudessaan sisäilmaturvallista tila-autopoppia, järkyttävää Yhdysvalloista kuplan puhjetessa (tämäkin bändi oli aloittanut uransa -83) maahan valunutta taukopaikkojen muzakia, jolla ei ole mitään identiteettiä tai luonnetta – kansanmusiikissa ne puolestaan ovat väkevänä läsnä… otsikoitu nimi on muuten Danis Tanovicin ihan asiallinen slovenialainen elokuva Bosnian sodasta ja vuoden -93 tapahtumista, eivätkä etenkään rauhanturvaajat saa siinä juurikaan armoa – pimeämpi puoli Sloveniasta porttina Keski-Eurooppaan ja Balkanin ongelmista esitetään ainakin Damjam Kozolen elokuvassa Spare Parts (Rezervni Deli, 2003).

Manimalfunction

Eläintensuojelun perustelu ei milloinkaan voi olla se sentimentaalinen seikka, että eläimet ovat niin paljon kaltaisiamme, vaan nimenomaan se, että ne riittävästi poikkeavat meistä ihmisistä, jotta niiden ei voi otaksua aiheuttavan vastaavanlaista tuhoa maapallolle sen jälkeen kun ihmiset ovat kadonneet – jos ihminen ei ehdi tuhota kaikkia muita eläinlajeja ennen oman lajinsa tuhoamista, jäljellä on vielä toivoa.

Runofragmentteja: London poem

kaihtimet, mitä kuulemme kaskeloteista, teknologiset nostalgikot venyvät muodottimiksi / maanalaisissa kuluneuvoissa kolmannes pitkitetyistä kohtaamista, kuuma ja kylmä ilma, salvat kuin tyhjenevät ilmapallot, suudelmat kuin pienet fatwat, ja kaihtimet niputtavat vitsakimppuja lauhkeasti, “mitä kello on?” kysyn, “rikki”, ja kaikki on sitä myöten selvää, mykät tupeet kunnioittavat historiaa, jonka päällä istuvat… ei ole häkkejä, häkit keksittiin pois, nokat pudotettiin kuin likaiset lantit hattuun (kulloisenkin klarinetin anomuskaavake), on ryhtyminen ja siihen käytetyt jälkisanat, julkaisemattomat postileimat: emme tarvitse muuta kuin kaasuvalon, kaksi hylsyä ja airon, kenties kupin kahvia – asiasta käydään parhaillaan neuvotteluja mainostaulujen takana, pieni vallankumous kiitos, ei maitovaraa… aurinko laahaa jäteautoja vanavedessään työläiskorttelin läpi, joku soittaa Schubertia alakerrassa, tekokynsien ropina kattotiiliä vasten, telineet ja hiipivä muunnelma teemasta, tämänkertainen akrobatia vuokrahuoneen linoleumilla kuin empisit tunnistusrivin edessä sekuntin liian pitkään ja se ehtisi sillä välin muuttua teloitusjoukoksi… et odottanut television kuvan katoavan, ketun juoksevan lähetyshäiriön kuin panttilainaamon poikki… tänään on viimeinen tiistai, kaikki se mitä on sanottu liukuovista, hedelmistä, vaskitsoista ja le petit mort: se pudottaa häntänsä, kyseessä voi olla pommi – älä pidä väliä, kirjaimet säikkyvät tunneliin jonka suulla ilma väreilee.

Alaviite simulaatioon

Tämän aamuisen Satakunnan Kansan haastattelu taannoisen bussiturman silminäkijästä ja  uhreja ensimmäisten joukossa auttaneesta espanjalaisesta Lucia Palmasta kertoo paljon suhteessa edellä kirjoittamaani katkelmaan ja ylipäänsä todellisuuden fiktioitumisesta (tai siis todellisten tapahtumien tarkastelusta fiktion lainalaisuuksien kautta) …etenkin se on todiste siitä, mistä todella etsimme reaktiovastineemme traagisille tapahtumille – pidettäköön tätä jonkinlaisena alaviitteenä kaikkeen siihen mitä tarkoitan simulaatiolla: “Näky oli uskomaton. Ensimmäisenä Palman mieleen tulivat amerikkalaiset toimintaelokuvat.” (SK).

“Simulaattorista pois noustessani liukastuin banaaninkuoreen ja se oli kauhea juttu.”

Jokaiselle tätä nykyä tapahtuvalle traagiselle onnettomuudelle tai julmalle tempaukselle todellinen kädenojennus on se, että paikalle ryntää aina yksin tein liuta asianlaitaa todistavaa televisuaalista mediaväkeä, joiden keinuvien kameroiden kuvaamista, nopeilla leikkauksilla ryyditetyistä potpureista tulee heti mieleen jonkun tutun fiktiosarjan tomerat tapahtumat, televisiotuotteen kasvonpiirteet… jos mikä hyvänsä Espanjan bussiturman tai Jokelan ampumistapauksen kaltainen ikävä tapahtuma jäisi kuvaamatta, me joutuisimme soveltamaan niihin täysin poikkeavaa suhtautumistapaa, konkurssiin jo aikaa sitten joutuneita kuvittelua ja myötätuntoa… nykyään ainoa referenssipinta tapahtumille, joita hyvin harvoin todistamme ensi käden tietona, on nimenomaan televisiofiktio… koska ihmiset, jotka eivät ole mukana järkyttävissä tapahtumissa, saavat tiedon ja kuvan (sic) niistä television kautta, he myös tulkitisevat näkemänsä pitkälti fiktion käsittein… en tarkoita, etteivätkö ihmiset ymmärtäisi, että jotain on todella tapahtunut, vaan viittaan siihen, että ainoa kokemus johon tiettyä traagista (jopa tällaisetkin käsitteet implikoivat fiktiivisyyttä, kuten myös Jokelan tai Virginian pum pum -tapausten kohdalla käytetty “ammuskeludraama”) tapahtumaa voi verrata, on nimenomaan televisiosta peräisin (myös nykyiset uutislähetykset toimivat draamafiktion mallien perusteella ja sellaisina niitä myös osana ohjelmavirtaa katsotaan): me näemme kymmeniä murhia ja onnettomuuksia päivässä, satoja jos onnistumme katsomaan tarpeeseen tuotettuja ohjelmia asiattomiin aikoihin… emme järkyty näistä tapauksista, koska niitä ei ole tapahtunut oikeasti (emme järkyty siitä huolimatta, että samaan tahtiin ympäri maailman tapahtuu aivan todellisia onnettomuuksia & murhia, vaikka niissä ei olekaan mukana Suomen kansalaisia tai Gil Grissomia) ja voimme huoletta niitä katsoessamme syödä teurastustyyliin tapettuja eläimiä amerikkalaiseen tapaan… meillä ei ole valmista reaktiota järkyttäviä tilanteita varten – jos emme näkisi niitä televisiosta, joutuisimme todella pohtimaan tunteitamme, mutta koska ne muutetaan televisioksi, jota katsomme aina draamana (oli kyseessä sitten “asiaohjelma” tai satu), turvaudumme luonnollisesti lähimpään mahdolliseen verrokkiin, fiktion tapaukseen, spektaakkeliin (olemme periaatteessa nähneet sen kaiken jo aiemmin) …kuinka monta kertaa Jokelan tapauksen tai New Yorkin syyskuun 2001 tapahtumien jälkeen haastatellut sanoivat, että “eivät voi uskoa tätä todeksi” tai että “se oli kuin elokuvasta” – ja juuri siksi, että ovat soveltaneen fiktion malleja esitettyyn todellisuuteen.

Käännä sivua

“Ville-Juhani Sutisen suomennos on todella onnistunut; se toistaa alkuteoksen tyyliä ajattomasti. Vanhahtavat ilmaisut eivät vaikuta pölyisiltä vaan tuoreilta ja osuvilta. De Quincey heiluu tyylillisesti ääripäiden välillä ensin omasta ylevyydestään liikuttuen ja sitten taas itseään ironisoiden. Sutinen osaa niin kepeyden kuin sydänveren vuodatuksenkin. Esipuhe sijoittaa teoksen osuvasti eri konteksteihinsa.”

Tänään Turun Sanomissa Päivi Mäkirinnan oivallinen arvostelu suomentamastani Thomas De Quinceyn teoksesta Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia (Savukeidas 2007) – on erinomaisen hienoa, että käännöskirjojen & etenkin klassikoiden kohdalla kommentoidaan kritiikissä myös käännöstä… myös toisesta tuoreesta suomennoksestani, Leonard Cohenin runoteoksesta Kaipauksen kirja (Sammakko 2008) on pudonnut mukavasti arvosteluja, mutta jaksaako niitä nyt tähän linkata… KVG (kato vittu Googlesta).

Suihkulähdeluettelo

Maailma on meille käsittämätön paikka. Joko se on muuttunut sellaiseksi tai sitten olemme alkaneet havaita sen sellaisena. Yhtä kaikki, se on virtuaalinen, hyperreaalinen sarjallinen tila, jota syleilemme epätoivoisena kuin rakastettua, jonka tiedämme lähtevän lopullisesti (mutta vielä, vielä hän on siinä). Tämä epätoivo saa hyperrealistit halveksimaan Marcel Duchampin museoon näytteille asettamaa readymade-taideteosta, sitä kuuluisaa pisuaaria, ja realistit ihailemaan.

Voitte huvittaa itseänne vaikkapa lukemalla Turun ylioppilaslehdestä tämänkertaisen Utupaikalla-kolumnini, joka sai roiskeensa dada-näyttelystä Lontoossa… teksti löytyy täältä.

Mooning in Vermont

Osaavat ne amerikkalaisetkin käytännön mustan huumorin kun sille päälle sattuvat… harmaata talvipäivää piristää huomattavasti uutinen (IL), jonka mukaan Brattleboron ja Marlboron pikkukaupungit ovat muun epäilemättä monipuolisen poliittisen toimintansa tuoksinassa laittaneet pystyyn viralliset äänestykset, joiden tulos on, että George W. Bush ja hänen virallinen vasen saappaansa Dick “Dick” Cheney on pidätettävä yksin tein paikalle sattuessaan “rikoksista Yhdysvaltain perustuslakia vastaan” …ilmeisesti päätös ei sido poliisiviranomaisia tosiaan tekemään näin, mutta en presidenttinä lähtisi kokeilemaan onneani Vermontin osavaltioon… ja ele on yhtä kaikki hieno, parempi kuin ikuiset kädenojennukset, aplodit ja plakaatit – tässä vähän kuin odotellaan joen partaalla tekemättä mitään kun miehet pulikoivat virrassa puoliupoksissa ja vittuillaan vielä päälle… vaalikampanjoita on valokuvien perusteella käyty umpihankea myöten ja ainakin päästään toteamaan, että oikeassa ovat, sillä vaikka symbolisesta teosta ei ihan laiksi saakka ole, voi joku ymmärtää, että kaksikko B. & D. on tosiaan rikkonut perustuslakia, pahemman kerran.